Sinua vain.

Siitä on nyt viisi kuukautta ja viisi päivää. Puoli vuotta lähenee ihmeellisen nopeasti. Alan valua sykliseen aikakäsitykseen. On vieläkin vaikeaa ymmärtää, ettet oo täällä.

Mä kuljen vieläkin sun panta laukussa. En oo ikinä tavannut olla heikko, tai hyvinhän sä sen tiedät. Eikä mulla oo oikeastaan edes aikaa sellaseen, kun täällä on vielä noita hengissä olevia kolmiokorvia, ja ne tarttis myös pitää hengissä. 

Siitä huolimatta on ollu jonkun verran hankalaa kohdata joitain asioita. Ajoin yks päivä sun siskos ohi autolla, ja yhä vieläkin olette niin samasta puusta. Se oli oikeestaan aika hirveetä.

Sun jälkeesi mun maailma on ollut mäkeä alas pyörivä kärrynpyörä. Asiat tapahtuu vähän liiankin nopeasti ja kyydissä pysyminen ensiarvosen hankalaa. En tahtoisi enää yhtään lisää minuutteja siihen, kun sinua viimeksi pitelin. Tuntuu inhottavalta, että hetki hetkeltä oot yhä kauempana.

Niin se vain kuitenkin kuluu, aika nimittäin. Ja tässä tää rullaa omalla painollaan.

Tänään on kaunista. Pakkastakin on. Sinä tosin inhosit pakkasta, koska se meni varpaiden väliin. Se korjaantui pienellä ompeluprojektilla. Sä ja sun tossus. Se pienenpieni teputus, joka kuului, kun niiden nahkapohjat osui lumeen..

Mä yritän olla sitä, mitä susiäidin pitää olla, ja tarjota pennuilleni sitä, mitä ne tarvitsee. Me eletään meidän arkea ja touhutaan meidän touhuja. Vaikka nää kaiut varmaan vielä hetken kuulostaakin kovin ontolta, niin Kotiluola kolisee yhä kasvavin desibelein. Siis korvia raastavin desibelein. Shanti on oppinut kirkumaan.

Ikävä on ja rakastan sua,
Mami.

Hyvää yötä Nirppu.

Kotiluolan paimenpoika Nemo

14.4.2005 - 10.9.2014

Nemo pääsi sateenkaarisillalle 10.9.2014 keskiviikkona. Spondyloosi aiheutti Nemon hermostossa yhä pahenevan rappeuman. Halvausoireiden kanssa eläminen alkoi olla vaikeaa. Vaikka poika pysyi vielä pystyssä, päivittäiset toiminnot alkoivat olla vaikeita. Seisoessa asento valui pikkuhiljaa viistämään maata. Jalkaa ei voinut nostaa, vaikka mieli teki. Autoon nouseminen oli hankalaa. Syömisasento oli vaikean näköinen. Ennen kaikkea sydämeeni sattui se, ettei Nemo pystynyt enää juoksemaan ja hyppimään kuin ennen. Tahdoin suoda pojalle suorat ja kevyet askeleet jälleen.

Automatkalla takapenkillä istuskellessamme Nirppu kiipesi syliini, niinkuin aina. Tulin ajatelleeksi, kuinka pieni se oli, kun hain sen. Silloin automatkalla se oli aluksi hermostunut, mutta rauhoittui, kun otin sen jalkojeni päälle makaamaan. Se teki niin joka kerta siitä asti.

Nemo kulki kanssani koko sen ajan, kun kasvoin itse.  Tunnustelin haparoiden maailmaa, etsin itseäni. Tapasin ihmisiä, opin tuntemaan omatuntoni, löysin kutsumukseni, rakastuin, särjin sydämiä; omani ja muidenkin. Minun oli turvallista tassutella heikoilla jäillä, kun hihnan päässä joku oli aina vetämässä minut ylös, vaikka jää murtuisi. Olen niin monet kasvukivut itkenyt tuohon turkkiin, että juuri nyt tuntuu auttamattoman turvattomalta ja liian aikuiselta.

Muistan kun muutimme äidin hoivista omillemme. Se ensimmäinen yö oli yksi niistä muutamista harvoista öistä, kun Nemo suostui nukkumaan yön vieressäni sängyssä. Olimme molemmat ihan hajalla. Minä pelkäsin uutta omituista maailmaa ja Nemo pakastinta, joka hurisi typerästi. Siellä kyseisessä asunnossa sain kerran toistekin Nemon kaveriksi kainaloon. Niin kamalaa ukkosta ei ole olemassakaan, kuin silloin oli. Yhdessä kuitenkin selvisimme aamuun, niinkuin aina.

Nemo oli peruskallioni ja laumassani se, johon voi poikkeuksetta luottaa. Ikävän tunne on käsittämätön. Miten voin ottaa yhtäkään askelta ilman sinua rinnallani?

Nemon lähtö oli rauhallinen ja meidän yhteinen matkamme loppui siten kuin alkoikin - sylikkäin. 

Hyvää yötä ja varmoja askelia Rakkaani. Olen aina sinun.

Nemo ja yllättävä diagnoosi

Nemo on nyt käynyt jo kahdella eri lääkärillä. Ensimmäinen lääkärikäynti oli todella epämääräinen eikä rikastuttanut minun tietojani juuri mitenkään. Sen sain huomata, että Nemolla ei ollut käytännössä mitään refleksejä takajaloissa. Se ei ollut mikään yllätys.

Lisäksi Nemolla ei ole hetkeen ollut asentotuntoa, eli se ei korjaa jalan asentoa, kun se laitetaan virheasentoon. Käytännössä edellinen testataan niin, että koiran jalka laitetaan ikään kuin paino varpaille ja ojentuneeksi. Koira luonnostaan välttelee tällaista jalkojen asentoa. Nemolla sitten taas jalat menevät tällä tavalla ojentuneeksi nykyään ihan koko ajan, eikä se korjaa niitä mitenkään. Seuraavaksi upea paintilla ja hiirellä suttaamani havainnollistamiskuva jalan laittamisesta virheasentoon, kun se oli vähän vaikea selittää, enkä jaksa piuhoa kameraa ja muokata kuvien kokoa. Älkää toki välittäkö anatomiasta, kun en minäkään välittänyt. Näinnikkäästi siis:

Asentotunnon puuttuminen voi kertoa esimerkiksi degeneratiivisesta myelopatiasta (DM) eli etenevästä selkäydinrappeumasta tai välilevyprolapsista eli mäyräkoirahalvauksesta. Sekä ensimmäinen, että toinen lääkäri olivat sitä mieltä, että Nemon ongelma on selän hermostossa. Halusin kuitenkin röntgenkuvata Nepparin, jotta saisin hiukan enemmän tietoa siitä missä mennään ja mahdollisesti sitä kautta parempia vinkkejä kuntoutukseen. Siispä Nemokala jäi kuvattavaksi ja minä itse hilpaisin sillä aikaa äidin teevarastoja tyhjentämään.

Lähdin parin tunnin kuluttua noutamaan Nemoa kotiin. Lääkäri avasi röntgenkuvat koneelleen ja heti kuvan nähdessäni onnistuin vain rääkäisemään: "Aivan kauhee luupiikki?!" Spondyloosihan se siellä kurkisteli. Spondyloosi on selän rappeumasairaus, jossa kahden selkänikaman välille kehittyy luupiikkejä tai kokonaisia luusiltoja, jotka yhdistävät kaksi nikamaa kiinni toisiinsa. Spondyloosia esiintyy jonkun verran huskyilla ja sen takia se onkin minulle tuttu juttu. Olen nähnyt kuvia spondyloosiröntgeneistä, mutta en ikinä mitään sellaista. Siltoja oli vain yksi kappale, mutta se olikin sitten aivan valtava. *Tässä* spondyloosista kennelliiton sivuilla.

Lääkäri naurahti ja selitti, että silta ei ole vielä kiinnittynyt, mutta on etenemässä kiinni toiseen nikamaan ja luutumassa siihen. Lisäksi piikki oli niin suuri, että todennäköisesti se on tehnyt selkärankaan jonkinlaisen hermopinteen, josta johtuu Nemon takapäässä olevat halvausoireet.

Saimme lääkäriltä lisää lääkkeitä ja ohjeita. Lääkäri sanoi, ettei noin vanhaa koiraa lähtisi leikkaamaan hirveiden toipumisaikojen vuoksi, ja ettei usko tavallisen kirurgian auttavan tilanteeseen, sillä hermosto on vähän hassuna. Mikäli hermostoa haluaisi lähteä korjaamaan, jo pelkkä tilanteen vilkaisu eli magneettikuva Helsingissä neurologisella maksaisi 1000e, ja koira on kuitenkin jo aika vanha ja rappeutuminen edessä joka tapauksessa. Tällä hetkellä siis hoidan Nemppaa tarpeen tullen kipulääkkeellä. Lisäksi menee glukosamiinia ja MSM:ää, jotka hoitavat niveliä ja Neurobion fortea, joka on voimakas B-vitamiinivalmiste. Odotan, että luupiikki luutuu kiinni seuraavaan nikamaan, sillä se voisi poistaa piikistä tulevan kivun, vaikka sitten liikkuminen ei yhtä sulavaa enää olekaan.

Olen todella hämmentynyt. Kukaan ei missään kohtaa ole osannut epäillä mitään tällaista. Monilla spondyloosi piilee oireettomana ja huomataan vasta, kun koira kuvataan jostain ihan muusta syystä. 

Häkeltyneenä siis jatkamme taas uuteen päivään ja seurailemme tilannetta. Kettu kuittaa.

Nemo ja seuran kanssa saapuva vanhuus

Muuton jälkeen olen huomannut Nemossa muutoksia. Eräänä aamuna kommentoin isännälle, että Nemo on varmaan loukannut jalkansa. Se nousi hyvin vaivalloisesti ylös lattialta ja varoi toista takatassuaan.

Olen odotellut, että kipuilu menisi ohitse. No, eipä se ole näyttänyt menevän. Otin yhteyttä Nepparin emän omistajaan asian tiimoilta. Ikävä kyllä Nemon emä lähti paimentamaan pilviä vähän aikaa sitten. Nemo on emänsä kanssa aika liioitellun läheistä sukua, sillä koko vahinkopentue aikanaan syntyi siitä, kun juoksuun tullut emä karkasi ja kävi tarjoamassa itseään naapurissa asuvalle isälleen. Nemon emä on siis myös sen puolisisko. Lisäksi karkulaistyttö oli kovin nuori asioiden tapahtuessa, joten ikäerokaan ei Nemon kanssa ihan hirveän suuri ole. Emän kuollessa pieni pelko hiipi sisimpääni, eikä siinä mennyt kauaakaan, kun Nemo alkoi oireilla tassujaan.

Nemon emän omistaja sanoi, että emällä oli ollut nivelrikkoa pari viimeistä vuotta. Lopulta syöpä vei sen. Nivelrikkoa ajatellen olen nyt lisännyt Nemon ruokiin omega 3 rasvahappoja ja muita öljyjä. Olen koittanut liikuttaa Nemoa kevyesti ja se on lenkeillä saanut olla vapaana, sillä hihnassa se yrittää väkisin pysyä sivulla minun tahdissani. Liikumme aika paljon metsissä, joten irti ollessaan se saa myös kaikessa rauhassa etsiä sopivimmat reitit itselleen.

Eilen tiedossa oli sukujuhlat, ja päätin viedä pojat vähän pidemmälle rauhalliselle kävelylenkille. Nemo alkoi ontumaan vasenta takastaan kesken matkan ja kävelemään samalla lailla vinoon, kuin Koda veti aikaisemmin valjaissa. Pidimme istuskelutauon kävelemisessä, joka hiukan auttoi, mutta senkin jälkeen Neppa ontui kevyesti ja läähätteli ja venytteli suupieliään; ilme oli aika tuskainen. Yli-emotionaalisena susiäitinä soitin isännän hakemaan Nepparin autolla, kun se vaikutti niin kipuisalta, ja kävelin loppujen toheloiden kanssa kotiin.

Keskiviikkona meillä on lääkäriaika. Tämä jalkojen varominen on alkanut niin äkkiä muuton jälkeen, että haluan varmistua jalalla muuten olevan kaikki hyvin. Todennäköisesti pyydän samalla jotain valmistetta, joka voitelee niveliä ja pitää yllä joustavuutta.

Olen lähiaikoina joutunut hirveän paljon pohtimaan sitä, miten kauan olen valmis tekemään tällaista eräänlaista saattohoitoa. Nivelrikko ei kuitenkaan parane koskaan. Sitä voidaan hoitaa, liikuntaa parantaa ja kipua lievittää. En kuitenkaan ole valmis esim. kortisonihoitoihin, sillä vaikka se helpottaa hetkellisesti koiran oloa, niin pitkällä juoksulla se pahentaa nivelrikkoa. Jos ja kun Nemon tilanne etenee niin pitkälle, että kortisonihoitoja pitäisi antaa, luulisin valitsevani kyllä sen lopullisen piikin kortisonipiikkien sijaan.

En vietä päivääkään ajattelematta ja pohtimatta kaikkea. Vaikka olen koirien kanssa ollut jo pitkään, minulla ei ikävä kyllä ole omakohtaista kokemusta vanhan koiran hoitamisesta. Olen kuullut paljon kaikkea toisten koirista. Meillä on ollut myös koiria, jotka ovat kuolleet vanhuuttaan, mutta olen ollut silloin niin pieni, etten ole ollut mukana käsittelemässä niitä asioita. Ensimmäinen koira, jonka hoitoon olen aktiivisesti osallistunut, kuoli saatuaan myrkkyä, eikä ehtinyt elää vanhaksi. Kaikki muut ovatkin vielä hengissä.

Tämä on siis kovin raskasta minulle. En tahdo antaa Nemon kärsiä ja kituuttaa itseni takia. Tahtoisin niiden viimeistenkin hetkien olevan hyviä. En halua suuren rakkaustarinamme päättyvän kipuun. On kuitenkin tosi vaikeaa arvioida, onko meillä edessä vielä viikko vai kolme vuotta.

Toivokaa harmaahapselleni vielä kivutonta aikaa.

Kuulumisia

Olen tässä koittanut hiukan ottaa itseäni taas niskasta kiinni joulun herkuttelun jälkeen. Tänään kuitenkin ajattelin juhlia. Juhliminen tapahtui aamutakki päällä ja juhlan eväänä oli pakastekorvapuustit ja vaahtokarkkikaakao.

Lumi on nimittäin tullut taas piipahtamaan. En usko sen pysyvän ihan hirveän kauaa, mutta sentään sitä on! Kaikki täällä Kotiluolassa ovat aivan fiiliksissä, paitsi tietenkin Kotiluolan pikkukosla Ka. Kylki edellä tiiviisti turvavaljaissa ja -vöissä ollaan menty harrastamaan ja touhuamaan.

Lisäksi juhlan aiheena on yhä varmistuva tilanne paremman luolan löytymisestä. Tänään menemme katsomaan luolaehdokasta. Luulen, että otan laumani vaativimman, eli pennun ja laumani johtajan eli Kodan mukaan arvioimaan tiluksia. Tästä lisää myöhemmin, kun olemme asian suhteen taas viisaampia.

Penteleestä puheen ollen, Rudi kasvaa ja kehittyy hienosti. Nokka ja jalat venyvät hyvää vauhtia. Olemme harjoitelleet laumana oloa paljon sellaisissa paikoissa, joissa koirat voivat olla irti, ja nyt Rudi on alkanut ottamaan minuun etäisyyttä ja riehumaan poikien kanssa. Jos pojat lähtevät hirveän rajuun juoksuleikkiin, Rudi jää odottamaan vuoroaan, mutta sitten taas poikien ollessa kohdalla se liittyy riehuntaan. Hyvin ovat siis ottaneet toisensa, isot ja pieni.

Juhannus

Juhannukseni oli varsin koirientäyteinen. Pohdin tuossa sellaistakin vaihtoehtoa, että olisin hilpaissut festareille ja jättänyt koirat äidille. Koirat ovat kuitenkin aina hyvää seuraa, hoidossa pennut ovat tosi rankkoja ja hirveän kalliitakin tuommoiset festarit ovat. Siispä jäin suosiolla poikien kanssa juhannustelemaan.

Lähdin ystävieni kanssa isäni luo grillailemaan, kun isä lähti mökille. Isäni asuu rivitalossa, mutta hänellä on oma piha. Pojat viettivät Juhannusta auringonpaisteessa makoillen. Tein pennuille liekat jäljestysliinoista, koska vapaana ja uteliaina kakaroina ne tykkäävät välillä luikkia tutkimusmatkoille. Nemo tietysti pysyy vapaana. Seurana pojilla oli ystäväni 4kk vanha lapinkoiranpentu Malla.

Malla tulee oikein hyvin toimeen kaikkien koirieni kanssa. Aina, kun viettelemme tyttöjen iltaa, hommaan kuuluu myös minun koirani ja tämä Mallatyttö. Aluksi käytäntö lähti siitä, että omat poikani olivat niin nuoria, ettei niitä viitsinyt jättää illaksi yksin kotiin. Pian jengiin tuli myös Maltsi, joka myös kulki mukana. Nyt on jotenkin oletus, että koirat ovat aina siellä, missä tapahtuu. Se on minusta aika ihanaa.

Aikaa on tullut vietettyä myös koirapuistossa, kun juhannus on ollut niin ihanan lämminkin. Koirapuiston vakiporukka on aika mukavaa väkeä. Pojat tulevat pääsääntöisesti muitta mutkitta toimeen kaikkien kanssa. Koda välillä saa toiset urokset hermostumaan pullistelullaan. Olen koko ajan odotellut, koska Koda alkaa valloittamaan maapalloa, ja nythän se on alkanut. Koda on siitä näppärä, että jättää tilanteen kyllä, jos käsken sen pois. Koda toimii aika hyvin kauko-ohjattuna.

Juhannuksen kunniaksi syötiin possunkorvia, rapsuteltiin ja oltiin paljon ulkona. Pojat käyttäytyivät niin älyttömän hyvin, että tässä nyt myrskyä tyynen jälkeen odotellessa! Olen henkisesti valmistautunut...

IKKUNA.

Kyyläkoirat in action! Ikkuna on tällä hetkellä erittäin in. Siitä voi vahdata kaikennäköistä ohi menevää, varsinkin toisia koiria ja ambulansseja. Tässä eräänä päivänä bustasin Nagan jopa vahtaamasta ulos toteemimaisen ryhdin kera keittiön pöydällä istuen. Tästä kyyläysmuodosta tosin sai satikutia. Makkarin ikkuna on siis parempi öögailuspotti.

Kaikkeist eniten parasta on, jos mami sattuu oikein avaamaan pikkuikkunan. 4D -elämys; sen voi jopa haistaa!

Elämää stressaavan koiran kanssa

Kuulin termin "huono hermorakenne" ensimmäisen kerran nuorena tyttösenä. En ymmärtänyt aluksi termistä mitään. Minusta se kuulosti hifistelijöiden tarpeelta käyttää jotain hienoa sanaa koirasta, jota he eivät saa toimimaan.  Olen ajan myötä pikkuhiljaa ymmärtänyt asian paremmin ja paremmin.

Sen jälkeen, kun pennut tulivat taloon, on käsite selvinnyt minulle perin juurin. Toki olen aina ollut sitä mieltä, että Nemo on arka, mutta en ole tajunnut, kuinka hermoileva se on, kun minulla ei ole ollut arjessa vertailukohtaa. Nyt kun laumassamme asuu kaksi täyspäistä, hyvällä hermorakenteella varustettua koiraa, jotka eivät pilaa päiväänsä ihan pienestä, olen oikeastaan ollut aika kauhistunut ja hämilläni siitä, kuinka huonossa kunnossa Nemo onkaan.

Sain Nemon ollessani 14 -vuotias. Nemo on hevostallin kahden hollannikkaan vahinkopentu, pahnanpohjimmainen kahdestatoista. Emä oli nuori, vasta vuotikas, eikä jaksanut huolehtia pennuista. Muutaman ensimmäisen vuoden tein Nemon kanssa tosi paljon virheitä, kun en oikein tiennyt mitä tein, eikä tietävää ohjaajaa ollut. Jossain kohtaa koukkuunnuin koirakirjoihin ja luin niitä aivan loputtomasti. Luin kaikkea koiraromaaneista koulutusoppaisiin ja psykologiaopuksista fysioterapiaan. Tietoni koirista lähti karttumaan ja pääsin jyvälle siitä, millaisen koiran kanssa olin tekemisissä.

Olen tehnyt Nemon kanssa paljon töitä. Nemo oli kehityskaarensa huipulla juuri ennen pentujen saapumista. Pentujen tulo on kuitenkin aiheuttanut taas takapakkia, kun en ole pystynyt keskittymään vain siihen.

Nemo on niin arka, että sen jälkeen, kun Koda on muutamaan kertaan napannut Nemosta kiinni ruokaansa puolustaessaan tai samaan aikaan samalle lelulle sattuessaan, Nemon on ollut todella vaikea leikkiä tai syödä Kodan edessä. Jos Koda käy katsomassa Nemon ruokaa, ennenkuin Nemo itse ehtii syömään, ruokaan ei voi enää koskea.

Neljä päivää sitten ruokia tehdessäni käskin Kodan vähän kovempaan ääneen pois keittiöstä, kun se vaati selkäni takana hirveään ääneen hetipaikalla kuppia eteensä. Kun huusin kaikki koirat syömään, Nemo ryömi keittiöön, eikä voinut enää koskea ruokaansa. Nemo oli syömättä kolme ja puoli päivää. Varsinkin syöminen on Nemolle hankalaa. Ruokatilanteen täytyy olla hyvin stressitön ja hyväntuulinen, eikä sitä saa edes edeltää minkään sortin bolemiikkia (edes jonkun toisen keittiöstä pois käskemistä, vaikka Nemo on toisessa huoneessa), jotta se suostuu syömään. Pentujen tulon jälkeen olen kuullut muutamalta ihmiseltä Nemon laihtuneen. Se on ihan totta. Kun joudun komentamaan pentuja olemaan siivosti ennen ruokailua, Nemo ei voi enää syödä.

Nemo ei ole arka uusille ihmisille tai koirille. Sen viestintä toisten koirien kanssa on kuitenkin niin hankalaa, ettei se ole mikään koirapuistokoira. Yleensä sen yli-innostunut liehittely hämmentää toisia koiria ja se tapaa saada helposti nuoret urokset kimppuunsa. Yleensä otan sen puistoilemaan tai leikkitreffeille mukaan, ja ensialkuun menee ihan kivasti, mutta joudun yleensä jonkin ajan päästä viemään sen autoon rauhoittumaan sen innostuessa liikaa.

Nemo on minulle älyttömän rakas ja olen kasvanut sen kanssa. En vaihtaisi kokemuksiani sen kanssa mistään hinnasta. Se on ensimmäinen oma koirani, ja se todella tietää olevansa minun. Se tuntee kaiken, mitä minä tunnen. Se kuulee ajatukseni. Kaikesta tästä huolimatta en enää haluaisi toista Nemoa.

Toisaalta sanotaan, että pehmeät koirat on helpompi kouluttaa, mutta en ole koskaan enää valmis näkemään yhdenkään koiran eteen tällaista määrää vaivaa ja huolta. En näe sekarotuisissa sinänsä mitään pahaa, mutta Nemon jälkeen olen alkanut liputtaa rekisteröityjen rotukoirien puolesta siksi, että suku on pitkälle tiedossa ja sen kautta tutkittavissa. En varmasti enää koskaan ota koiraa, jonka alkuperästä minulla ei ole riittävästi tietoa.

Koskaan minulle ei ole tullut sellainen olo Nemon kanssa, etten jaksa enää tehdä sen eteen töitä. Niin tärkeä se on. On kuitenkin kamalaa nähdä, miten heikko elämänlaatu sillä voi olla, kun on niitä kaikkein huonoimpia hetkiä. Nemo ansaitsisi enemmän. On niin epäreilua, että sillä on niin pirun pienet resurssit maailman kohtaamiseen.

Viikon päästä onneksi alkaa tottis. Sitä tosiaankin kaivataan täällä. Kesäisin panostamme yhteistyön sujuvuuteen. Ehkä tämä taas auttaa Nemoa selviämään arjesta paremmin ja saamme hiukan painoakin taas nousemaan.

Elämäni tärkeimmät

Lähiaikoina olen ollut valtavan kiireinen ja väsynyt. Olen vienyt koiria sen verran, että ne pysyvät järjissään, mutta en kyllä juurikaan sen enempää. Tänään minulla on vapaapäivä, jonka päätin pyhittää kokonaan koirille, sillä ne ovat ansainneet jakamattoman huomioni koko viikon työssä juoksemisen jälkeen. Uskomattoman upea ilma sai meidät liikkeelle heti auringon ilmestyttyä taivaalle aamusella.

Nämä on niitä päiviä, kun muistan, miksi rakastan niitä asioita, joita rakastan. Koirani ja kaunis puuterinen hanki. Ne vaan repii mun suupielet ylös vaikka olis kuinka hankalaa.

Kuvia

Koda 12 vko

 Naga 10 vko

Nemo 7,5.v

Lumihulluus

Nyt on lunta vaikka kuinka! Olen odottanut, että pyryttäminen lakkaisi, jotta ehtisin valokuvaamaan pihalle. Pojat reagoivat lumen tuloon aika vähäeleisesti. Naga hiukan tutkiskeli maata, kun meinasi liukastua ensi töikseen. Koda käveli muina miehinä pissalle ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nemo lenkillä hiukan nosteli varpaita, kylmänarka kun on, mutta ilmekään sillä ei värähtänyt, vaikka koko maisema oli muuttunut yön aikana.

Ilahtuneita ne kuitenkin ovat. Pennut jaksaisivat peuhata ja painia lumen seassa tuntitolkulla niinkuin pienten rekikoiran alkujen kuuluukin. Siksipä lähdimme Kinatytön kanssa leikkitreffeille talvisen tunnelman kunniaksi.

Kyllä olivat uneliasta sakkia, kun parin painitunnin jälkeen päästiin sisälle rauhoittumaan! Minä istahdin rauhassa ja lämmitin kaakaota. :) On se lumi vaan ihanaa.

Lämmin sydän

Koirapojat ei tiedäkään kuinka paljon tällainen kylki kyljessä nukustelu mamin sisintä vavisuttelee. Näin se vaan Koda kiinnittyy lauman jäseneksi. Tuntuu niin hyvältä nähdä, että olen tehnyt oikean ratkaisun.

Nemo & Koda

Nemo ei ole pentujen kanssa leikkivää tyyppiä. Vapaanakin ulkoillessaan Nemo mielellään pysyy Kodasta pienen matkan päässä, ettei penska vain pääse yllättämään. Nemo vahtii ja pälyilee Kodaa alvariinsa ja Kodan liikkuessa Nemo alkaa hirveän kiireisen oloisena nuuskia maata tms. ettei pentu keksi pujahtaa tervehtimään.

En ole kuitenkaan koskaan nähnyt Nemon päästävän yhtäkään pentua yhtä lähelle kuin Kodan.

Parina aamuna ne ovat myös yllättäneet leikkimällä hiukan vetolelulla. Ja siis oikeasti leikkimällä, ei niin, että Nemo seisoo liikkumatta pöllämystyneen näköisenä lelu hampaissaan, kun kerran on käsketty pitää siitä kiinni.

Juhlan aihe

Nemon maha näyttää rauhoittuneen! Olen aivan älyttömän iloinen! Eilen massu piti meteliä jonkin aikaa kuurin lopettamisen jälkeen, mutta rauhoittui sitten lopulta. Tämä tällä kertaa kokeilemani Canikur -niminen valmiste tuntui tehoavan Nemolla paremmin kuin aiemmin käyttämämme mahalääke Attapectin. Olen lähiaikoina kuullut useampaankin kertaan Canikuria kehuttavan, jonka ansiosta sitä lähdimme kokeilemaan. Hyvä, että tuli kokeiltua.

Kauhulla muistelin Nemon edellistä mahakipuilukertaa, jolloin piskin paino tippui useamman kilon ja pääsin moppailemaan suunnilleen joka toinen päivä neljän viikon ajan. Tuli ravattua lääkärillä ja kokeiltua jos jonkinlaista troppia. Ilahduttuani siitä, että tämä ei johtanut samanlaiseen rumbaan (Koputan puuta, ei mitään yllätyskäänteitä enää kiitos!) väkersin eilen illalla tuhdin puustitaikinan. Kanelipuustiset houkuttelivat paikalle myös Nepparin lempparivieraan, isoveljeni, joten vietimme jokainen oikein mukavan illan.

Totuuden hetki

Nemon Canikur kuuri on loppu. Se sai aamulla nappeja ja piimää. Nyt maha kuitenkin pitää aikamoista meteliä, niinkuin aina, kun se on sekaisin. Ottaa päähän tämä tämmöinen, kun toinen kärsii, enkä voi sille mitään. Pidän tässä nyt toivoa yllä vielä tämän päivän ja seurailen Nepparin kuntoa.

Nimipulma

Minulla on useamman vuoden ollut ajatuksena nimetä koirani Disneyn hahmojen mukaan. Nemo on luonnollisesti Nemoa etsimässä -elokuvan kalan mukaan nimetty. Pitkään suosikkivaihtoehtoni seuraavalle koiralle oli Nuka, joka on Leijonakuningas 2 -elokuvan pääpahiksen poika. Kuitenkin olen havainnut sellaisen asian, että siperianhuskypiireissä Nuka on ihan hirvittävän yleinen nimi, joten se on aika paljon menettätyn hotoaan silmissäni. Kodan nimi tulee tietenkin Karhuveljeni Koda -elokuvasta, niinkuin olen aiemmin maininnutkin. (Jos et ole nähnyt sitä, katso se!! Se on ihastuttava!) Myös useampiin Koda -nimisiin huskyihin olen törmännyt.

Kodan nimen takana oleva tarina teki kuitenkin Koda -nimestä sen verran persoonallisen, että halusin sitä vielä käyttää. Nuka -nimestä olen jo oikeastaan luopunut. Ei ehkä ole kiva nimetä koiraa jonkun mielipuolen mukaan, joka sitäpaitsi vieläpä kuolee elokuvan aikana. Olen ehkä pikkuisen taikauskoinen.

Nyt minulla on hirveä ongelma. Disney -hahmot ei riitä!! Keksin miljoona kivaa nimeä narttukoiralle (esim. Vitani, Leijonakuningas 2), mutta kivaa urokselle ja nimenomaan pikkuveljelle sopivaa nimeä en kyllä ole vielä löytänyt. Olen tutkinut nimet Tarzanista Tuhkimoon ja 101 dalmaatialaisesta Bambiin, eikä mikään oikein kolahda. En millään haluaisi luopua teemasta, mutta en kyllä haluaisi antaa koiralle sellaistakaan nimeä, mikä ei sovi juuri sille.

Epätoivo iskee.



Nuka, Nemo ja Koda Disneyn elokuvista. Tuo Kodan kuva tuo mieleeni elokuvasta sen kohdan, jossa Koda aloittaa tarinan kertomisen: "Se oli mun elämäni kuudenneks, tai viidenneks kylmin talvi..." :D Ai että se on hauska.

Vapaapäivä

Myrsky on ollut paljon meillä hoidossa tällä viikolla, sillä isäpuoleni arkirytmi muuttui työasioiden vuoksi. Nemo ei oikein ole tilanteeseen tyytyväinen, se ei uskalla rentoutua Myrskyn ollessa meillä. Nemo on oikea  maalitaulu: se yrittää epätoivosesti hiippailla kuin hidastetussa elokuvassa, jotta Myrsky ei heräisi tai kiinnittäisi huomiota siihen. Tietenkin tällainen toiminta juuri nimenomaan huutaa hyökkäämään kimppuun.

Ja kun Myrsky hyökkää kimppuun, se ei hetkessä luovuta. Sitä hulabaloota ei voi ymmärtää ennen kuin sen näkee. Nemo väistelee ja pakenee pää kolmantena jalkana riehunnasta ilahtunut Myrsky perässään. Nemo ei kertakaikkiaan osaa sanoa kunnioitettavasti, että hampailun on loputtava. Myrsky roikkuu naskaleillaan Nemon korvassa ja Nemo kiljuu apua. Tilanne ei yleensä raukea ellen mene väliin ja laita pentua jäähylle. Huonolla itsetunnolla varustettu aikuinen ja maailmanomistajapentu eivät kyllä sovi yhteen.

Tänään meillä on siis vapaapäivä poikkeuksellisen periksi antamattomasta pikkuhirviöstä. :) Nemo on nukkunut koko päivän...

Nemo vs Kong

Ostin pentuja varten talteen laitettavaksi Musti&Mirristä superkestävän Kongin. Se taisi olla mediumkokoinen ja maksoi 13,90€. Nemon teki hirveästi mieli leikkiä sillä, joten annoin sen Nemolle testattavaksi ennen kuin piilotin sen jo aiemmin tutuksi tulleelle koirahyllylle kaapin uumeniin odottelemaan pikkuriiviöitä. Nemo rakastaa aktivointileluja. Kongiin saa nameja, mutta sen suuaukko on niin suuri, että pienet namit ja koirannappulat tulevat sieltä heti ulos. Siispä olin luova ja survoin sinne kaksi lihapullaa.

      

       

Nemolla meni vaikka kuinka kauan taistellessa, kun namit eivät pomppineetkaan ulos perinteisellä menetelmällä eli lelua paiskimalla ja töykkimällä. Se oli kuitenkin ilmeisen tyytyväinen lihapullatäytteeseen. Lihapulla taitaa olla Nemon kissanminttua. Se kieriskeli ihastuksissaan lattialla kongi suussaan ja lipitti sisustaa äärimmäisen huvittava euforinen ilme naamallaan.

Metsäilyä

Tänä kesänä on ollut ihan hirveän huonoja ilmoja. Siispä heti, kun sade ei uhkaile ja aurinko hiukankin pilkahtaa pilvien rakosista, lähdemme ulkoilemaan. Tietenkin sateellakin ulkoilemme, mutta silloin ei tule lähteneeksi mihinkään pitkäksi aikaa. Otamme siis kaiken irti paremmista keleistä ja käymme erilaisissa mahdollisimman paljon sekä mieltä että kroppaa väsyttävissä paikoissa.

Viimeksi teimme parin tunnin retken isoon metsään. Koira oli silminnähden tyytyväinen reissuun. Piilottelin koiralle nameja metsään ja huomasin siinä samalla, että metsässä oli jo kypsiä mustikoitakin. Tulis jo syksy ja pennut!

Tarkoitus oli myös samalla reissulla käydä tervehtimässä ystäväni kaukasianpaimenkoiramixiä Tyyneä, mutta tämä Tyyne olikin lähtenyt ystäväni vanhempien kanssa mökkeilemään. Harmi! Kävimme siis vain pikaisesti tervehtimässä ystävääni. Nemo oli kaikesta huolimatta hyvin tyytyväinen siihenkin, että sai nuuskia talon läpikotaisin.

Ps. Blogger tuhoaa kuvien laadun. :( Kuvat menevät ihan rakeisiksi. Koittakaa kestää!

Koiraranta

Mikään ei piristä kuin onnellinen piski. Jokainen, jolla on ollut hyvä suhde koiran kanssa, tietää sen. Koiran elämänilo ja vilpittömyys tuhoaa kaikki kiukutteluyritykset.