Häilyvää elämää

Nemon poismenon jälkeen kaikki on ollut minulle vaikeaa. Arki tuntuu luonnottomalta. Jotenkin aina odotan arkirutiineissa Nemon vuoroa. Nemon vuoroa saada ruoka, Nemon vuoroa tulla kiinnitetyksi hihnaan, Nemon vuoroa hypätä autoon ja niin edespäin. Koko ajan tulen huomanneeksi puutostilan arkeni ympyröissä.

Olen muutenkin kokenut muutoksia. Kotiluolan blogin aikana parisuhdetilanteeni on heittänyt häränpyllyä jo toisen kerran.

Koirat ovat silti kaikin puolin iloisia. Ne ovat koiramaiseen tapaansa tottuneet nopeasti siihen, että laumasta puuttuu jotain. Onneksi meitä on paljon. Kerta toisensa jälkeen mietin, kuinka hukassa olisin, jos minulla olisi vain yksi koira, jonka joutuisin lopettamaan. Helpompaahan se näin on, kun on vielä suurin osa laumaa jäljellä. Arkirutiinit säilyvät kuitenkin olemassaolevina, vaikka muuttuvatkin vähän rakenteeltaan.

Tällaisina aikoina laumani tuki on minulle ensiarvoisen tärkeää. En varmasti jaksaisi ilman sitä. Illalla kääriydymme kaikki lattialle patjoista levitettyyn siskonpetiin ja muodostamme ihanan voimauttavan vuoren, jota mikään ei kaada. Se tuntuu hyvältä.

Shanti kasvaa hienosti ja on jo laumaantunut poikien kanssa. Naga tuntuu olevan Shantin lempiseuraa. Niillä on selvästi joku riistanväristen jengi. Shanti nukkuu Nagan kyljessä kiinni tämän tästä ja seurailee sitä juoksutarhassa.

Kuvassa taka-alalla on Shantin pentubestis, Pähkinä. Pähkinä on Shantia vähän vanhempi poikapentu, jonka kanssa Saana tykkää pemuttaa menemään.

Sekarotuinen vai rotukoira

Lueskelin eräästä facebookryhmästä keskustelua, jossa henkilö pohti, miksi sekarotuisten pennutus tuntuu olevan kova tabu koirapiireissä. Siitä intoutuneena ajattelin kirjoittaa pari tarinaa, jotka minun kohdallani ovat vaikuttaneet paljon tuleviin valintoihini ja mielipiteihini. Tästä tulee pitkä stoori, toivottavasti jaksatte lukea. :)

Perheeseeni on aina kuulunut koiria. Edellisestä lauseesta voinee päätellä, että meillä "koirat ovat olleet perheenjäseniä", niinkuin sanonta kertoo. Ensimmäinen koira perheessäni, jonka kasvattamiseen ja hoitoon olen osallistunut ja johon olen tunnotasolla ollut aidosti kiintynyt, oli Mörkö, labradorin ja rottweilerin mix, eli sekarotuinen. Kaikki Mörköä edeltävät koirat perheessäni ovat myöskin olleet sekarotuisia kippurahäntäisiä pystykorvia. Ensimmäinen oma koirani, Nemo, on sekarotuinen. Nemon lisäksi omistan myös kolme rotukoiraa, siperianhuskya.

NEMO

Sain ensimmäisen oman koirani ollessani 13-vuotias. Aikaa on kulunut. Itse täytän vuoden lopulla 23 vuotta. Nemo on 9 -vuotias. Nemo on minulle se koira, jolta olen oppinut kaiken. Se on minulle hyvin rakas.

En tunne nemon sukua juurikaan. Tiedän, että Nemon isä on puhdas paperillinen hollanninpaimenkoira Aksu. En ole koskaan kuitenkaan tullut edes katsoneeksi Aksun sukulinjoja, enkä tiedä millaisia sukurasitteita Aksun suunnilta tulee. Aksu vahinkoastui perhetuttuni koiran Divan. Olen kuullut Divan sukupolvien takaisissa taustoissa pyörivän esim. rottweileria, mutta Divakin oli kuitenkin niin käytöksensä, kuin ulkonäkönsäkin puolesta hollannikas.

Nemo sairastui jokin aika sitten spondyloosiin, josta tässä blogissa löytyy muutakin tekstiä. Spondyloosi on selkärangan rappeumasairaus. Siinä kahden selkärangan nikaman väliin syntyy luupiikki, joka lopulta kasvaa sillaksi yhdistämään kahta nikamaa ja tällä tavoin rajoittaa koiran liikuntaa. Nemo sairastui todella äkkiä ja sai halvausoireita takapäähänsä, koska spondyloosipiikki alkoi painaa sen selkäydintä ja hermostoa. Jos en olisi lähtenyt tutkimaan asiaa, olisin todennäköisesti lopettanut sen hyvin äkkiä. Sairauden löydyttyä sain tietää, että Nemon emällä oli nivelrikkoa kolme vuotta ennen yllättävän aikaista kuolemaansa, eli nivelrappeumaa on suvussa.

►

Koska sekarotuisia harvemmin terveystutkitaan, tämänlaiset asiat jäävät helposti pimentoon. Jos en olisi lähtenyt kuvauttamaan Nemoa, olisin luullut sen saaneen halvausoireet vanhuuttaan. Lisäksi moni sekarotuisen omistaja ei juurikaan ole yhteydessä koiran sukulaisten omistajien kanssa. Vaikka kuinka moni koira voi oireilla samoja asioita, mutta koska sukua ei tunneta, asiasta ei tiedetä. Ei riitä, että tuntee pennun vanhemmat tai edes isovanhemmat. Sairaudet saattavat pompata useiden sukupolvien yli.

Olen kuullut usein, että sekarotuiset ovat terveempiä, kuin monet rotukoirat. Ymmärrän sen tietyssä mielessä: esim. siperianhusky on mopsiin verrattuna äärimmäisen terve rotu, sillä siperianhusky ei ole rotuna jalostettu muodottomaksi. Aika monenlta sekarotuiselta, jotka itse tiedän, puuttuu tällaiset ääripään jalostukset, kuten lytty kuono, lyhyet jalat, alaspäin vääntynyt selkä ja pilatut kulmaukset ja niin pois päin.

Kuitenkin ainoa syy, miksi sekarotuiset ovat "terveempiä" kuin rotukoirat, on se, että niitä ei tutkita. Spondyloosi on sairaus, jota en olisi koskaan löytänyt Nemosta, ellei se olisi yllättäen synnyttänyt selkärankaan hermopinnettä ja likitulkoon halvaannuttanut koko koiraa. Olemme eläneet autuaan tietämättöminä kaikesta.

LUKA JA DEMI

Ensimmäiseksi haluan pyytää anteeksi pikkusiskoltani, että ruodin tätä aihetta. Jos sinusta tuntuu, että aihe on sinulle ikävä, lue tämä pätkä myöhemmin. Olet rakas.

Pikkusiskoni 16.v osti muutama kuukausi sitten paperittoman siperianhuskyn. Hän oli löytänyt tori.fi kautta ilmoituksen, jossa oli pentuja. Siskopieni joutui juurikin niiden kauhutarinoiden urhiksi, joita internetissä näkee vartoittavana esimerkkinä.

Siskonen haki äitinsä kanssa paikasta pennun, joka ristittiin Lukaksi. Sisko soitti minulle töihin hakupäivänä, että pentu ei vaikuta voivan hyvin. Ajoin suoraan töistä iltamyöhään katsomaan pentua. Koitin olla posiitiivinen silloin, mutta en ole koskaan nähnyt yhtä kipeää eläintä. Valvoin koko yön hirveä tunne vatsanpohjassa. Soitin jo yöllä päivystävälle eläinlääkärille, joka kertoi heillä olevan todella kiire kirurgisen tapauksen vuoksi. Aamulla vein pennun lääkärille renkaat ulvoen. Luka sai epäilyn vierasesineestä vatsassa, joka varmistettiin röntgenkuvassa, ja vierasesineet tuli poistaa leikkauksella. Lääkäri varoitti anestesian rankkuudesta: Luka ei ehkä jaksaisi herätä nukutuksesta, kun oli niin heikko. Se ei pystynyt edes seisomaan. Joka kerta, kun siihen koski, se huusi. 

Luka heräsi anestesiasta, mutta toinen komplikaatio lopulta vei sen. Vierasesineet, joita oli minigrip-pussillinen 8-viikkoisessa pennussa, olivat tuhonnut sen suoliston. Sillä ei ollut toivoa. Niinpä Lukalle suotiin rauha ja kivuttomuus.

Sisko sai samasta paikasta tilalle toisen pennun, Demineidin, joka oli tullessaan reipas ja pirteä, mutta tämäkin pentu joutui läpikäymään saman leikkauksen samana iltana, kun vaihtoi kotia. Pari päivää sitten sisko laittoi minulle viestin ja kertoi epäilevänsä Demin kyynärissä olevan jotain vikaa ja kipuilua. 

Kasvattaja ei ollut kivisydän. Kasvattajan ei olisi tarvinnut maksaa Demin tai Lucan lääkärikuluista yhtään mitään, mutta hän osallistui kuluihin pystymällään summalla. Hänellä vain yksinkertaisesti ei ollut pienintäkään hajua siitä, mitä hän teki, ja ihan vahingossa aiheutti kaikki eläinsuojelurikoksen kriteerit täyttävän tilanteen. Pentue oli vahinko ja hän oli pitänyt pentuja pannuhuoneessa, jossa pienet pennut olivat hengenvaarassa romun keskellä. Hän oli todella pahoillaan kaikesta, mutta eihän se tilannetta pelastanut.

►

Kun ostat pennun kasvattajalta, jolla on kennelnimi, saat jotain vastineeksi pennusta. Jotta kennelnimen saa, täytyy kasvattajan olla suorittanut Suomen kennelliiton kasvattajan peruskurssi hyväksytysti. Lisäksi hänellä tulee olla voimassa oleva kasvattajasitoumus. Se tarkoittaa, että kasvattaja sitoutuu rekisteröimään pennut ja mm. ilmoittamaan kaikki koiriensa terveystulokset julkiseen rekisteriin. Pentuja myydessä yleensä käytetään kennelliiton myyntisopimusta, jossa on seuraava maininta:

4. Korvausvastuu. Jos koirassa ilmenee luovutuksen jälkeen sairaus tai muu
olennainen vika, joka on ollut koirassa piilevänä jo luovutushetkellä, ostajalla on
oikeus vaatia korvausta virheen perusteella, jos
– koira ei ole myyjän antamien tietojen mukainen tai
– myyjä on jättänyt kertomatta sellaisista tiedossaan olevista seikoista, joilla oli kaupan
 päättämisen kannalta olennainen merkitys tai
– koira on kauppahinta, koiran käyttötarkoitus ja muut seikat huomioon ottaen
 muuten olennaisesti huonompi kuin ostajalla oli aihetta olettaa.
Ostajan on ilmoitettava virheestä myyjälle kohtuullisessa ajassa, viimeistään kahden
kuukauden kuluttua siitä, kun virhe havaittiin.

Nemolla on teetetty pennut, kun olin muistaakseni kahdeksantoista. En silloin vielä ollut kovin vihkiytynyt koirajuttuihin. Jos olisin tehnyt koiralleni tarvittavat terveystarkistukset, olisin saanut selville, että pennuttamalla Nemon tuotan vain lisää koiria, joilla on vahvat perintötekijät nivelsairauksiin ja -rappeumaan. Lisäksi Nemo on aina ollut äärimmäisen hermoheikko ja stressaava koira, ja nämä ominaisuudet se kyllä periytti pentuihinsakin.

Toivon, että joskus tulevaisuudessa vuosien päästä voisin kutsua itseäni kasvattajaksi. Haluan tehdä sen kunnolla. Haluan, että olen tehnyt kaikkeni sen eteen, että tuottamani eläimet ovat terveitä, eivätkä kanna sairauksia edes kaikessa hiljaisuudessa huomaamattani. Olen myös hyvin kiintynyt siperianhuskyyn rotuna. Pidän koirista, jotka eivät ole pilalle jalostettuja ja omaavat luonnetta, jonka lisäksi siperianhuksyjen käyttötarkoitus - veto - on ehkä maailman hauskinta urheilua ikinä. Sen vuoksi aion käydä kasvattajakoulutuksen ja kasvattaa rotukoiria.

Sinällään minulle on ihan sama, onko koiralla paperit vai ei. Koiran elämä on ihan yhtä arvokas, oli se sekarotuinen tai puhdasrotuinen. Ikävä kyllä liian harvat sekarotuiset saavat riittävät lähtökohdat elämäänsä eli ovat terveitä sekä kropan, että pääkopan puolesta. Tiedätkö sinä, mitä sairauksia sekarotuisesi suvussa on ollut? Tunnetko sekarotuisesi suvun tuomat mahdolliset heikkoudet? Tiedätkö, mitä sen henkilön päässä liikkui, joka halusi teettää koiran, joka voi koko ajan esim. kantaa sisällään kipua tuottavaa rakenteellista virhettä? Vai voisiko olla että kasvattajana olikin joku, joka ei tiennyt yhtään, kuinka tärkeä tehtävä hänellä on käsissään?

Myös rotukoirien kasvattajissa on pentutehtailijoita ja vastuuttomia yksilöitä, jotka teettävät koiralla pentuja tietäen, että se kantaa perinnöllistä vikaa tai sairautta, on hermoheikko ja stressialtis tai muuta vastaavaa. Heille on kuitenkin annettu tietoa koiran tarpeista, ja he ovat tehneet valinnan olla idiootteja. Se, että pentu on rekisteröity, ei automaattisesti tarkoita, että se on hyvästä paikasta. Geenejä ei voi koskaan ennustaa täysin, ja vahinkoja voi sattua ja sairauksia syntyä. Kuitenkin huolella valittu vastuullinen ja kokenut kasvattaja on aika hyödyllinen apu selän takana siinä kohtaa, jos lemmikille jotain sattuu.

En halua enää koskaan valvoa öitäni itkien, että miten tämä on voinut jäädä huomaamatta. Siksi haluan rekisteröityjä koiria; voin itse selata niiden suvun ja tietää kaikki perinnölliset sairaudet, joita suvusta on löydetty. Eihän se sitä takaa, että koiralle ei koskaan mitään sairautta tai ongelmaa tule, mutta ainakin olen yrittänyt.

Nemo ja seuran kanssa saapuva vanhuus

Muuton jälkeen olen huomannut Nemossa muutoksia. Eräänä aamuna kommentoin isännälle, että Nemo on varmaan loukannut jalkansa. Se nousi hyvin vaivalloisesti ylös lattialta ja varoi toista takatassuaan.

Olen odotellut, että kipuilu menisi ohitse. No, eipä se ole näyttänyt menevän. Otin yhteyttä Nepparin emän omistajaan asian tiimoilta. Ikävä kyllä Nemon emä lähti paimentamaan pilviä vähän aikaa sitten. Nemo on emänsä kanssa aika liioitellun läheistä sukua, sillä koko vahinkopentue aikanaan syntyi siitä, kun juoksuun tullut emä karkasi ja kävi tarjoamassa itseään naapurissa asuvalle isälleen. Nemon emä on siis myös sen puolisisko. Lisäksi karkulaistyttö oli kovin nuori asioiden tapahtuessa, joten ikäerokaan ei Nemon kanssa ihan hirveän suuri ole. Emän kuollessa pieni pelko hiipi sisimpääni, eikä siinä mennyt kauaakaan, kun Nemo alkoi oireilla tassujaan.

Nemon emän omistaja sanoi, että emällä oli ollut nivelrikkoa pari viimeistä vuotta. Lopulta syöpä vei sen. Nivelrikkoa ajatellen olen nyt lisännyt Nemon ruokiin omega 3 rasvahappoja ja muita öljyjä. Olen koittanut liikuttaa Nemoa kevyesti ja se on lenkeillä saanut olla vapaana, sillä hihnassa se yrittää väkisin pysyä sivulla minun tahdissani. Liikumme aika paljon metsissä, joten irti ollessaan se saa myös kaikessa rauhassa etsiä sopivimmat reitit itselleen.

Eilen tiedossa oli sukujuhlat, ja päätin viedä pojat vähän pidemmälle rauhalliselle kävelylenkille. Nemo alkoi ontumaan vasenta takastaan kesken matkan ja kävelemään samalla lailla vinoon, kuin Koda veti aikaisemmin valjaissa. Pidimme istuskelutauon kävelemisessä, joka hiukan auttoi, mutta senkin jälkeen Neppa ontui kevyesti ja läähätteli ja venytteli suupieliään; ilme oli aika tuskainen. Yli-emotionaalisena susiäitinä soitin isännän hakemaan Nepparin autolla, kun se vaikutti niin kipuisalta, ja kävelin loppujen toheloiden kanssa kotiin.

Keskiviikkona meillä on lääkäriaika. Tämä jalkojen varominen on alkanut niin äkkiä muuton jälkeen, että haluan varmistua jalalla muuten olevan kaikki hyvin. Todennäköisesti pyydän samalla jotain valmistetta, joka voitelee niveliä ja pitää yllä joustavuutta.

Olen lähiaikoina joutunut hirveän paljon pohtimaan sitä, miten kauan olen valmis tekemään tällaista eräänlaista saattohoitoa. Nivelrikko ei kuitenkaan parane koskaan. Sitä voidaan hoitaa, liikuntaa parantaa ja kipua lievittää. En kuitenkaan ole valmis esim. kortisonihoitoihin, sillä vaikka se helpottaa hetkellisesti koiran oloa, niin pitkällä juoksulla se pahentaa nivelrikkoa. Jos ja kun Nemon tilanne etenee niin pitkälle, että kortisonihoitoja pitäisi antaa, luulisin valitsevani kyllä sen lopullisen piikin kortisonipiikkien sijaan.

En vietä päivääkään ajattelematta ja pohtimatta kaikkea. Vaikka olen koirien kanssa ollut jo pitkään, minulla ei ikävä kyllä ole omakohtaista kokemusta vanhan koiran hoitamisesta. Olen kuullut paljon kaikkea toisten koirista. Meillä on ollut myös koiria, jotka ovat kuolleet vanhuuttaan, mutta olen ollut silloin niin pieni, etten ole ollut mukana käsittelemässä niitä asioita. Ensimmäinen koira, jonka hoitoon olen aktiivisesti osallistunut, kuoli saatuaan myrkkyä, eikä ehtinyt elää vanhaksi. Kaikki muut ovatkin vielä hengissä.

Tämä on siis kovin raskasta minulle. En tahdo antaa Nemon kärsiä ja kituuttaa itseni takia. Tahtoisin niiden viimeistenkin hetkien olevan hyviä. En halua suuren rakkaustarinamme päättyvän kipuun. On kuitenkin tosi vaikeaa arvioida, onko meillä edessä vielä viikko vai kolme vuotta.

Toivokaa harmaahapselleni vielä kivutonta aikaa.

Kohtuus kaikessa - Miksi ?

Wikipedian mukaan sana kohtuus tarkoittaa asioiden juridista tilaa, joka ei ole liian ankara eikä liian lievä. Arkikielessä kohtuus tarkoittaa kultaista keskitietä. Tämän kultaisen keskitien ojanpientareelle poikkeaminen tuntuu aiheuttavan joissakin ihmisissä suurtakin hämmennystä. Suomessa on hyvin vahva kohtuullisuuden perinne, ja vaikka täällä ollaankin ajatuksen tasolla aika suvaitsevaisia, joskus tuntuu, että käytäntö onkin sitten eri asia.

Minulla on kolme koiraa. Perinteisen suomalaisen käsityksen mukaan perheessä kuuluu olla koira. Kuitenkin vain yksi koira, korkeintaan kaksi. Kolme on jo liikaa. Kolme menee yli kohtuullisuuden. Tosi usein ihmiset kyselevät, mihin tarvitsen niin montaa koiraa. Selitän, että tarvitsen useamman koiran, koska vetotouhut toimivat paremmin niin. Lisäksi koira kuitenkin on laumaeläin. Haluan lauman. Koira voi mielestäni paremmin laumassa.

No, yleensä ihmiset ovat hiukan hämmästyneitä siitä, että minulla on oikeasti perustelu sille, miksi koiria on niin monta, mutta perustelu ei kuitenkaan kelpaa. Ihan vain, koska kolme koiraa kuulostaa perustelusta huolimatta paljolta. Toisin sanoen tässä kohtaa kysyjä on kolme sekuntia hiljaa, katsoo minua kuin idioottia ja kysyy painottaen: "Niin, mutta mihin sinä tarvitset niin montaa koiraa?"

Minulla on kolme koiraa. Kolme suuren suurta ja pelottavaa koiraa. No, minun itseni on hirveän vaikea nähdä asiaa näin. Myrsky on iso koira. Myrsky rikkoi 30kg rajan (suurimman koirani paino) reilun neljän kuukauden ikäisenä. Jos se lenkillä päättää lähteä intoa piukassa tervehtimään toista koiraa vasten minun tahtoani, joudun joskus tekemään ihan kunnolla töitä pysäyttääkseni sen. Tämäkään ei silti johdu siitä, että se on iso, vaan siitä, etten itse ole tottunut kulkemaan sen kanssa.

Tunnen koirani. Näen, kun niiden päähän naksahtaa jokin kelju ajatus ihan samalla tavalla kuin äiti näkee sen lapsestaan. Kouluttaminen ei ole minulle mikään ongelma, eikä myöskään ongelmien myöntäminen. Siksi hallitsen koirani. Oli niitä yksi tai kymmenen. Minä olen 150cm pitkä ja painan reilun puolet koiralaumani painosta. Minä kuitenkin pystyn ilman mitään ongelmia kuljettamaan kaikkia koiriani samanaikaisesti. Koirat tietävät, että minä määrään, ja jos se hetkellisesti sattuu niiden korvien välistä katoamaan, se palautetaan sinne. En ottaisi koiria, jos minulla olisi vaikeuksia pärjätä niiden kanssa.

Kaikkein eniten sydänalassa kuitenkin tuntuu se, kun ihmiset hämmästelevät, että mitä niistä koirista sitten saa. Voiko niistä saada niin paljon irti, että kaikki se karvojen siivoaminen ja lenkkeily sadesäässä ja hoitopaikkojen etsiminen kannattaa. Mitä sä niistä sitten muka saat? Tähän vastaaminen on kaikkein typerintä. Jos ihminen on kykenevä esittämään tuollaisen kysymyksen, hän ei koskaan tulisi ymmärtämään vastaustani, vaikka paasaisin kaksi päivää tauotta. No, mitä sitä nyt yleensä ystäviltä saa, vastaan. "No eikö sulla ole ihmisystäviä?" Tässä kohtaa mieleni tekee lyödä pääni tiiliseinään.

Minkä hiivatin takia mulla olisi koiria, jos se olisi yhtä tuskaa? Minkä ihmeen takia haluaisin niitä vielä lisääkin? Aion ottaa ihan juuri niin monta koiraa, kuin minusta itsestäni tuntuu, oli se yhteiskunnan normien mukaista eli ei. Itselle rakkaan, omalta tuntuvan ihmisen kanssa on ihanaa. Yksikään koira ei koskaan tule korvaamaan ihmissuhteita. Kuitenkaan yksikään ihminen ei koskaan tule korvaamaan tätä laumaa, eikä kuulukaan. Koira ja ihminen ei ole sama asia. Suhde koiran kanssa on asia, mitä on ihan turha selittää. Sen kai ymmärtää vain, jos sen on kokenut itse.

Totuus kuitenkin on, että kukaan ihminen ei voisi antaa minulle sitä, mitä nämä koirat antavat. Tässä minä olen onnellisimmillani. Toivottavasti kaikki ne epäilevätkin ihmiset ovat onnellisia kaikessa kohtuudessaan. Minulle se ei kuitenkaan riittänyt.

Elämää stressaavan koiran kanssa

Kuulin termin "huono hermorakenne" ensimmäisen kerran nuorena tyttösenä. En ymmärtänyt aluksi termistä mitään. Minusta se kuulosti hifistelijöiden tarpeelta käyttää jotain hienoa sanaa koirasta, jota he eivät saa toimimaan.  Olen ajan myötä pikkuhiljaa ymmärtänyt asian paremmin ja paremmin.

Sen jälkeen, kun pennut tulivat taloon, on käsite selvinnyt minulle perin juurin. Toki olen aina ollut sitä mieltä, että Nemo on arka, mutta en ole tajunnut, kuinka hermoileva se on, kun minulla ei ole ollut arjessa vertailukohtaa. Nyt kun laumassamme asuu kaksi täyspäistä, hyvällä hermorakenteella varustettua koiraa, jotka eivät pilaa päiväänsä ihan pienestä, olen oikeastaan ollut aika kauhistunut ja hämilläni siitä, kuinka huonossa kunnossa Nemo onkaan.

Sain Nemon ollessani 14 -vuotias. Nemo on hevostallin kahden hollannikkaan vahinkopentu, pahnanpohjimmainen kahdestatoista. Emä oli nuori, vasta vuotikas, eikä jaksanut huolehtia pennuista. Muutaman ensimmäisen vuoden tein Nemon kanssa tosi paljon virheitä, kun en oikein tiennyt mitä tein, eikä tietävää ohjaajaa ollut. Jossain kohtaa koukkuunnuin koirakirjoihin ja luin niitä aivan loputtomasti. Luin kaikkea koiraromaaneista koulutusoppaisiin ja psykologiaopuksista fysioterapiaan. Tietoni koirista lähti karttumaan ja pääsin jyvälle siitä, millaisen koiran kanssa olin tekemisissä.

Olen tehnyt Nemon kanssa paljon töitä. Nemo oli kehityskaarensa huipulla juuri ennen pentujen saapumista. Pentujen tulo on kuitenkin aiheuttanut taas takapakkia, kun en ole pystynyt keskittymään vain siihen.

Nemo on niin arka, että sen jälkeen, kun Koda on muutamaan kertaan napannut Nemosta kiinni ruokaansa puolustaessaan tai samaan aikaan samalle lelulle sattuessaan, Nemon on ollut todella vaikea leikkiä tai syödä Kodan edessä. Jos Koda käy katsomassa Nemon ruokaa, ennenkuin Nemo itse ehtii syömään, ruokaan ei voi enää koskea.

Neljä päivää sitten ruokia tehdessäni käskin Kodan vähän kovempaan ääneen pois keittiöstä, kun se vaati selkäni takana hirveään ääneen hetipaikalla kuppia eteensä. Kun huusin kaikki koirat syömään, Nemo ryömi keittiöön, eikä voinut enää koskea ruokaansa. Nemo oli syömättä kolme ja puoli päivää. Varsinkin syöminen on Nemolle hankalaa. Ruokatilanteen täytyy olla hyvin stressitön ja hyväntuulinen, eikä sitä saa edes edeltää minkään sortin bolemiikkia (edes jonkun toisen keittiöstä pois käskemistä, vaikka Nemo on toisessa huoneessa), jotta se suostuu syömään. Pentujen tulon jälkeen olen kuullut muutamalta ihmiseltä Nemon laihtuneen. Se on ihan totta. Kun joudun komentamaan pentuja olemaan siivosti ennen ruokailua, Nemo ei voi enää syödä.

Nemo ei ole arka uusille ihmisille tai koirille. Sen viestintä toisten koirien kanssa on kuitenkin niin hankalaa, ettei se ole mikään koirapuistokoira. Yleensä sen yli-innostunut liehittely hämmentää toisia koiria ja se tapaa saada helposti nuoret urokset kimppuunsa. Yleensä otan sen puistoilemaan tai leikkitreffeille mukaan, ja ensialkuun menee ihan kivasti, mutta joudun yleensä jonkin ajan päästä viemään sen autoon rauhoittumaan sen innostuessa liikaa.

Nemo on minulle älyttömän rakas ja olen kasvanut sen kanssa. En vaihtaisi kokemuksiani sen kanssa mistään hinnasta. Se on ensimmäinen oma koirani, ja se todella tietää olevansa minun. Se tuntee kaiken, mitä minä tunnen. Se kuulee ajatukseni. Kaikesta tästä huolimatta en enää haluaisi toista Nemoa.

Toisaalta sanotaan, että pehmeät koirat on helpompi kouluttaa, mutta en ole koskaan enää valmis näkemään yhdenkään koiran eteen tällaista määrää vaivaa ja huolta. En näe sekarotuisissa sinänsä mitään pahaa, mutta Nemon jälkeen olen alkanut liputtaa rekisteröityjen rotukoirien puolesta siksi, että suku on pitkälle tiedossa ja sen kautta tutkittavissa. En varmasti enää koskaan ota koiraa, jonka alkuperästä minulla ei ole riittävästi tietoa.

Koskaan minulle ei ole tullut sellainen olo Nemon kanssa, etten jaksa enää tehdä sen eteen töitä. Niin tärkeä se on. On kuitenkin kamalaa nähdä, miten heikko elämänlaatu sillä voi olla, kun on niitä kaikkein huonoimpia hetkiä. Nemo ansaitsisi enemmän. On niin epäreilua, että sillä on niin pirun pienet resurssit maailman kohtaamiseen.

Viikon päästä onneksi alkaa tottis. Sitä tosiaankin kaivataan täällä. Kesäisin panostamme yhteistyön sujuvuuteen. Ehkä tämä taas auttaa Nemoa selviämään arjesta paremmin ja saamme hiukan painoakin taas nousemaan.

Lauman muutoksia

Nyt on ollut pidempi tauko, kun en ole kirjoitellut. Olen ollut tosi kiireinen, sillä isäntä on pentujen myötä päättänyt, että karvojentäytteinen elämämme ei ole sitä, mitä hän haluaa. Nyt olemme aktiivisesti etsineet uutta kotiluolaa ja luulen, että toivon pilkahdus olisi nyt näkyvissä. Siitä myöhemmin lisää. Olen harvinaisen ok kaiken tämän keskellä, mutta ystävien luona bunkkaaminen on kyllä aiheuttanut sen, etten ole pystynyt keskittymään blogiin. Kamerakin huitelee toisella puolella kaupunkia. Toivottavasti hektisyys helpottaa nyt ja suunnitelmamme onnistuvat mutkitta. Pitäkää sormia ristissä puolestamme! :)

Koimme tuossa joulun alla kivan yllätyksen, kun keksin Kodalta suolinkaisia. Ripeän pidennetyn matokuurin ansiosta olemme taas ihan okei. Voin silti sanoa, että mamin sulosoinnut oli melkoiset, kun tällaisen kiemurtelevan kaverin löysin. Kodalla kyllä on tapana syödä lunta ja pentukavereitakin treffaillaan sen verran hätäseen, että ovat voineet melkein mistä vain tulla. En ole muilla pojista mitään löytänyt, vaikka kuuritin tietysti saman tien kaikki. Muistakaa madotella parhaat ystävänne talven jälkeen!

Pojat kasvavat kasvamistaan. Meillä lähennellään viittä kuukautta. Koda hipoo kahtakymmentä kiloa ja Nagakin pyörii jo siinä seitsemäntoista paikkeilla. Koda alkaa jo näyttää ihan isolta koiralta. Nagan häntä ei ole vielä auennut ja sen takia näyttää vielä pentumaisemmalta. Virtaa on kuin pienessä kylässä ja elämämme maistuu upealta. Olen valtavan ylpeä.

Postauksen piristykseksi vielä yksi jo hiukan vanhentunut kuva. Yritän saada pojista päivitettyä kuvaa oikein pian.

Kokonainen

Pikkuhukka on kotona ja lauma koossa.

Tuntuu kuin olisin eheämpi kuin aikoihin. Jotain on puuttunut ja nyt se on täällä. Nyt vaan kun nuo pojat saadaan asettumaan, kasvamaan ja saadaan taloon tasapaino, olen tyytyväinen.

Lämmin sydän

Koirapojat ei tiedäkään kuinka paljon tällainen kylki kyljessä nukustelu mamin sisintä vavisuttelee. Näin se vaan Koda kiinnittyy lauman jäseneksi. Tuntuu niin hyvältä nähdä, että olen tehnyt oikean ratkaisun.

Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Huokaus.

Tietysti tässä nyt sitten kävi niin, että Kodan kyyti peruuntui. Kannattikin sitä sitten jo juhlia.

En ollut tullut edes ajatelleeksi, että voisin saada Kodan luokseni jo ennen pikkuveljen tuloa. Nyt olen kuitenkin hirveän pettynyt, jos joudun palaamaan aiempaan suunnitelmaan ja odottamaan, niinkuin ensin oli tarkoitus.

Joudun hiukan säätämään ja rimpuilemaan, mutta uskoisin saavani tämän asian järjestettyä. Taitaa tässä kuitenkin käydä niin, että parin mutkan kautta lähden itse hakemaan Kodaa ja pikkuveli saakin sen kyydin.

Hyvästi uni - Tervetuloa Koda

Muuttuvat suunnitelmat vei unenlahjat. Niin se mulla aina menee. Maha sattuu niin, että täytyy mennä rusinaksi maahan makaamaan. Flunssakin tässä vielä on. Toisin sanoen, olen kosketusarka räkäzombie, mutta erittäin tyytyväinen sellainen.

Minun oli takoitus hakea Koda ja pikkuveli samaan aikaan Lapin suunnilta.  Pikkuinen on tällä hetkellä vasta 5vkoa, joten ajattelin tietysti, että haen pikkupiskit yhdellä reissulla sitten, kun molemmat ovat luovutusikäisiä, suunnilleen kun pikkuinen on 8vko ja Koda 10vko ikäinen. Matka etelästä Lappiin on vaan aivan jäätävän pitkä. Isäntä laskeskeli, että riittävin tauoin matka meiltä Kodan kasvattajan luo kestää n.16 tuntia. Siispä aloin pohtia muita mahdollisuuksia.

"Asioilla on tapana järjestyä". Aikatauluni menivät tuhannen sekaisin, mutta olen hulinasta huolimatta aivan tajuttoman onnellinen. Eikä tässä onneksi mitään hätää ole, täytyy vain hienosäätää paria juttua vielä. Viikonloppuna täytyy suojata sähköjohdot pois näkyviltä ja järjestellä muutenkin paikkoja uuteen uskoon.

Koda nimittäin ottaa varaslähdön!

Erkkarihaaveita

Menneenä viikonloppuna oli siperianhuskyjen erikoisnäyttely Ristijärvellä. Monet seuraamani blogit ja samanmielisten ystävieni facebookit tursuvat näyttelytuloksia ja -kokemuksia.

Itse olin töissä. Olisin oikeastaan halunnut mennä katsomaan erkkaria, vaikka omat sippeni ovatkin vasta kasvattajalla kasvamassa. Kun niitä töitä nyt kuitenkin ilmaantui siihen päälle, en turhaan viitsinyt taistella vuorojen kanssa. Tai turhaan ja turhaan. Olisinhan minä halunnut sinne mennä, mutta kun ei ollut esitettäviä, niin mikäpä siinä sitten vääntämään. Ensivuonna sitten tulemme kaikki!

Pikkuveljen sukulaisia oli erkkarissa paljon, saivat kaikki mukavia tuloksia. Toivottavasti pojasta polvi paranee!

Nimipulma

Minulla on useamman vuoden ollut ajatuksena nimetä koirani Disneyn hahmojen mukaan. Nemo on luonnollisesti Nemoa etsimässä -elokuvan kalan mukaan nimetty. Pitkään suosikkivaihtoehtoni seuraavalle koiralle oli Nuka, joka on Leijonakuningas 2 -elokuvan pääpahiksen poika. Kuitenkin olen havainnut sellaisen asian, että siperianhuskypiireissä Nuka on ihan hirvittävän yleinen nimi, joten se on aika paljon menettätyn hotoaan silmissäni. Kodan nimi tulee tietenkin Karhuveljeni Koda -elokuvasta, niinkuin olen aiemmin maininnutkin. (Jos et ole nähnyt sitä, katso se!! Se on ihastuttava!) Myös useampiin Koda -nimisiin huskyihin olen törmännyt.

Kodan nimen takana oleva tarina teki kuitenkin Koda -nimestä sen verran persoonallisen, että halusin sitä vielä käyttää. Nuka -nimestä olen jo oikeastaan luopunut. Ei ehkä ole kiva nimetä koiraa jonkun mielipuolen mukaan, joka sitäpaitsi vieläpä kuolee elokuvan aikana. Olen ehkä pikkuisen taikauskoinen.

Nyt minulla on hirveä ongelma. Disney -hahmot ei riitä!! Keksin miljoona kivaa nimeä narttukoiralle (esim. Vitani, Leijonakuningas 2), mutta kivaa urokselle ja nimenomaan pikkuveljelle sopivaa nimeä en kyllä ole vielä löytänyt. Olen tutkinut nimet Tarzanista Tuhkimoon ja 101 dalmaatialaisesta Bambiin, eikä mikään oikein kolahda. En millään haluaisi luopua teemasta, mutta en kyllä haluaisi antaa koiralle sellaistakaan nimeä, mikä ei sovi juuri sille.

Epätoivo iskee.



Nuka, Nemo ja Koda Disneyn elokuvista. Tuo Kodan kuva tuo mieleeni elokuvasta sen kohdan, jossa Koda aloittaa tarinan kertomisen: "Se oli mun elämäni kuudenneks, tai viidenneks kylmin talvi..." :D Ai että se on hauska.

Sanaleikkejä

Tänään pyöräillessäni kouluun mietiskelin, kuinka hirveän paljon rakastan eläimiä, varsinkin koiria. Jos joku sanoo minulle sanan rakkaus, ensimmäinen assosiaationi sanasta on ehdottomasti oma koirani. Minulle koira on rakkaus, mutta voiko rakkaus olla koira? Näinpä aloin siis parin aasinsillan kautta huvitella korvaamalla erilaisista lauseista sanan rakkaus sanalla koira.

Koira on kärsivällinen, koira on lempeä. Koira ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. - Koirat kyllä eivät muistele kärsimäänsä pahaa vaan elävät hetkessä. "Ei käyttäydy sopimattomasti" oli kyllä hiukan kyseenalainen kohta...

Edellinen kuuluisa katkelma on Raamatun korinttilaiskirjeestä. En muistanut sitä itse sanasta sanaan, joten laitoin siitä osia googleen ja wikipedia lopulta helppasi. Löysin wikipediasta muutaman muunkin hauskan raamatunkohdan rakkaudesta, jolloin koirapelleily jatkui vaan..

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, koira. Mutta suurin niistä on koira - No joo, kyllähän minä tykkään isoista koirista..

Joka tapauksessa löysin lauseen, joka koira-muokattuna oikeastaan kertoo koko elämänfilosofiani:
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi koira, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.

Tähän onkin hyvä lopetella. Hupaisaa keskiviikkoa vain kaikille!

Koira suojana murroilta

Mtv3.fi internetsivuilla oli 30.7 tällainen uutinen. Uutisessa käsiteltiin asuntoihin murtautumista ja todettiin, että poliisin mukaan murtautujia pidättelee eniten haukkuva koira. Tässä pari katkelmaa kyseisestä uutisesta. 

"Poliisin mukaan heidän tietoonsa tulee harvoin tapauksia, joissa varkaat olisivat tunkeutuneet asuntoon, jossa haukkuu koira."

"Naapureiden läheisyyskään ei auta, sillä kohteet on valikoitu nimenomaan tiiviisti asutuilta alueilta."

"Pietiäinen kehottaa ihmisiä tarkkailemaan omaa naapurustoa epäilyttävien seurueiden varalta. Murtomiehet saattavat käydä tarkkailemassa kohdetta edellisenä päivänä, ja epäilyjä herättävistä kulkijoista on syytä ilmoittaa poliisille.

Lisäksi yhtä ominaisuutta murtomiehet näyttävät kohteissaan karttavan.

- He saattavat ensin soittaa ovikelloa. Todennäköisesti he eivät iske sellaisiin kohteisiin, joissa kuulevat koiran haukkuvan, Pietiäinen kertoo.

 Jäin tuota kyseistä juttua mietiskelemään. Meillä koirat ei saa haukkua sisällä. Nemolla on tapana "jutella" eli pitää kaikenlaisia ihmeellisiä kurisemisia, ja ne olen sallinut. Ulkona saa mölistä ambulanssille ja vaikka leikin lomassa haukkuakin. Sisätiloissa ei kuitenkaan metelöidä, eikä myöskään leikitä mitään rajuja leikkejä, jotka voisivat provosoida metelöintiin. Sisällä ollaan rauhassa ja lepäillään, riehumiset suoritetaan ulkosalla.

Jos joku päättäisi murtautua meille, koiran huomaisi kyllä vasta siinä kohtaa, kun ovi olisi auki. Ilmeisesti murtoveikoilla on kuitenkin tapana tarkkailla kohdettaan pari päivää, joten ehkäpä he tarkistavat etukäteen, onko koiraa vai ei. Mikäli ei, niin toteampa vaan, että sellainen vaimea, matala rotikkamurina tuskin kuuluu oven läpi.

Uudet pennut ja muita pentuja

Kirjoittelin pari päivää sitten pettymyksestä; emä olikin ultrassa tyhjä. Olen kuitenkin tässä parin päivän aikana ajatellut, että kaikella on syynsä. Näitä pentuja ei sitten varmaan ollut tarkoitettu tulevaksi.

Minulla on kuitenkin jo uutta suunnitelmaa tulilla. Pienen lykkäyksen se aiheuttaa, mutta ei kuitenkaan mitään hirveän dramaattista. Olen tässä parina päivänä siis alkanut valmistautua henkisesti. Kalenteriin on merkitty uusi päivämäärä ja mieli on taas toivoa täynnä. Puhelin on täynnä vanhempien kuvia ja yllätän itseni tämän tästä katselemasta niitä haaveillen. Kyllä meille tulee pentuja taloon vielä tänä syksynä.

Kuumetta tietysti nostattaa se, että lähipiirissäni on hirveä määrä koirauutisia. Pari läheistä ystävääni toitottavat pentukuulumisia; toinen haki vauvelinsa muutama päivä sitten kotio ja toinen odottaa malttamattomana luovutusikää. Olen hirveän iloinen heidän puolestaan. Myös monet etäisemmät kaverit ja hyvänpäiväntutut ovat ottaneet karvaista perheenlisäystä. Kai se on tuo kesä..

Odotellessani minuunkin on iskenyt jokin ihmeellinen nesting -ilmiö. Etsin taukoamatta täydellistä petiä, laitan kotia ja jopa leivon. Olen ehkä tullut hulluksi. :)

Pettymyksien pettymys

Eilen äitikoira ultrattiin. Massu oli tyhjä. Siis ei pentuja. En voi sanoin kuvailla tätä pettymystä. Odotin pentuja juuri tästä yhdistelmästä niin kovasti, että nyt kun pentuja ei tulekaan, olo on kuin olisi menettänyt koirani. Olen haaveillut niistä niin kauan..

Samalta kasvattajalta pitäisi kuitenkin lähiaikoina tulla toinen pentue, jonka pennut kuulostavat lupaavilta. En ole vielä ihan täysin varma siitä, mitä aion asian kanssa tehdä, mutta luulen, että jään odottamaan tätä seuraavaa pentuetta. Sitten vielä pitäisi tulla niitä uroksia.

Hemmetti, olisin kyllä suonut niiden tulevan aiemminkin. Noh, turha kai maahan kaatunutta maitoa on itkeskellä.

Vko 4-5

Tiineys 4-5 viikkoa: Pentujen päät alkavat muotoutua. Pennuille kehittyy silmät ja silmäluomet ja elimet alkavat muodostua.


Sain kasvattajalta pari päivää sitten viestiä. Emä on kuulemma jo keksinyt olevansa raskaana ja myöskin näyttää sen kaikille. Se on hyvin diivaileva, huomionkipeä ja dramaattinen.

Tiedän, että pennuista on tehty pari varausta ennen minua. On oikeasti olemassa mahdollisuus, että pentuja syntyykin niin vähän, ettei minulle riitä niistä. Minulla on kyllä suunnitelma sen varalle, ettei pentuja tule tarpeeksi. Haluaisin kuitenkin pennut kuitenkin juuri tästä yhdistelmästä. Olen aivan ihastunut emän persoonalliseen ja voimakkaaseen luonteeseen.

Pohdintaa pennuista

Nemo on nyt 7.v. Siitä on oikeasti aika pitkä aika, kun kotonani on viimeksi asustanut pentu. Nykyään Nemo on hyvin rauhallinen ja tottelevainen, mutta pentuna ja murrosiän kohdalla se kyllä raastoi hermojani alvariinsa. Se söi pentuna lukemattoman määrän kenkiä, lapasia ja sukkia. Lisäksi se pureksi pilalle mm. yhden nahkasohvan ja kirputti eteisestä tapetit.

Olen varmaankin viimeksi ollut kunnolla pentujen kanssa tekemisissä muutama vuosi sitten, kun Nemon ja sen morsmaikun Seitan pennut syntyivät. Nemo ei pitänyt pennuista ollenkaan. Se meni niitä karkuun. Ystäväni sai kuitenkin silloin otettua pari kuvaa todistusaineistoksi niiden yhteiselosta.

Odotan pentuja ihan hirveästi. Joudun kyllä varmaankin muutaman erehdyksen kautta taas opettelemaan sellaisen elämäntavan, ettei mitään minulle tarkeää tai pennuille vaarallista jää liian matalalle pienten naskalihampaiden hamuiltavaksi. Kaikki tavaroiden korkeammalle nostelu ja tuhotutkin jutut ovat kuitenkin pentujen hinta. Se on kuitenkin pientä verrattuna siihen, kuinka paljon positiivisia kokemuksia koira tuo. Koirat antavat takaisin monenkertaisena sen panoksen, jonka niihin laittaa.

Matkailu ilman koiraa

Tänään se päivä sitten taas koittaa. Joudun lähtemään yli neljän tunnin ajomatkan päähän ilman koiraa. Kyseessä on viikonlopun eli kaksi yötä kestävä reissu. Siitä huolimatta tiedän, että kaksi yötä on Nemolle todella haastavaa, kun yhdenkin yön se viettää kuuleman mukaan hoidossa lähinnä tuijottaen ikkunasta, koska tulen takaisin. Minä sitten taas kärvistelen koko ajan kolottavasta omatunnosta. Kumpa voisinkin selittää, että tulen heti parin päivän päästä takaisin.

Koira pääsee siis äitini luokse hoitoon, kun minä ja isäntä matkaamme isäni synnyinseudulle sukulaisen hautajaisiin. Kuulin äidin suunnitelleen Nemolle paljon ohjelmaa. Luvassa on ainakin reippaita pyörälenkkejä, sillä viikonlopuksi on luvattu viileää ilmaa. Äiti kysyi myös, kuinka paljon koiralle voi syöttää raakaa lihaa, joten Neppari saa ilmeisesti kokeilla barffausta viikonlopun ajan. Meillä isäntä inhoaa hiekkaa sängyssä, joten koira ei saa tulla sänkyyn, mutta äidin luona se saa maata sängyssä kainalossa niin paljon kuin sielu sietää. Tiedossa on siis lokoisat oltavat.

Siitä huolimatta minusta tuntuu luonnottomalta olla ilman koiraa. Isäntä on pitkään halunnut ulkomaille johonkin etelän lämpöön, mutta minua ajatus karmii. Toki nauttisin pienestä maisemanmuutoksesta ja kulttuurishokista, mutta että ilman koiraa?! Minulla on tuohon koiraan vain niin älyttömän lyhyt napanuora..

Loppuun vielä tyylikäs kuva kunnon kesähelteitä odottelevasta Nemosta. Se selkeästi tahtoo koirarannalle kierimään hiekassa.

Kaiken alku

Vietin varhaislapsuuteni syrjäisissä maisemissa. Tiedän synnyinkotiani asuttaneen parhaimillaan 12 kissaa ja erinäisiä koiria. Siitä huolimatta minulla on todella vähän muistikuvia lapsuuteni eläimistä. Ne eivät olleet minulle kovin merkityksellisiä.

Tästä alkoi rakkauteni. Olin 9-vuotias, kun Mörkö tuli luoksemme. Kun olin 15-vuotias, aikamme loppui. Mörkö karkasi, ja tuli kotiin kipeänä. Eläinlääkäri totesi sen saaneen myrkkyä. Meidän aikamme oli todella opettavaista. Muistelen tätä eläintä mitä suurimmalla rakkaudella. Sen kanssa olen hatarin askelin opetellut paljon; koiran elekielen tulkitsemista, johdonmukaisuutta, laumanjohtajana olemista. Mörkö tuntui koko ajan ymmärtävän, että harjoittelen vasta. Se oli todella hyvä ensimmäinen koira. Kuitenkin nälkä kasvoi syödessä, ja pian huomasin keskustelevani äitini kanssa siitä, että haluan oman koiran.

Tässä on Nemo:

Nemo täytti pari kuukautta sitten 7 vuotta. Nemon mielestä maailman kivoimpia asioita ovat tennispallot, pystykorvaiset tyttökaverit, aamulenkit ja talossa vierailevat ihmiset. Nemo on pennusta asti ollut rauhallinen ja malttavainen. Se on erittäin leimautuva ja ihmisrakas, mutta uusia tuttavuuksia kohtaan hiukan hitaasti lämpeävä. Nemo syntyi vahinkopentuna tuttumme perheeseen. Pentuja oli 12 ja emä niin nuori, että sitä ei kiinnostanut äitinä olo vaan leikkiminen, joten hoito jäi lähinnä ihmisille. Olen syntymästä asti toiminut Nemolle varaäitinä ja se onkin oikeastaan liiankin kiintynyt minuun.


Järkytyksekseni Nemon leuan alle tullut harmaa alue laajenee laajenemistaan ja makoilu vie yhä suuremman osan sen päivästä. Olen tullut siihen tulokseen, että se alkaa pikkuhiljaa huomata, ettei se ole pentu enää. Jo valmiiksi rauhallinen koira on rauhoittunut entisestään, ja minä olen alkanut kaivata taas vipinää taloon.


En ole ihan varma, olenko menettänyt järkeni täysin. Hetkittäin mietin, kerjäänkö itselleni burnouttia. Joka tapauksessa syksyllä meille on tarkoitus tulla pentuenergiaa - kahdessa paketissa. Minulla on siis kesä aikaa rullata matot lattialta, ostaa lisää ruokakippoja, hankkia suurempi peti ja valmistautua henkisesti. Double trouble is on it's way.


Tässä blogissa kerron teille kotiluolamme kolinasta. Kerron karvoista lattialla, kävelyistä auringonnousun aikaan, oman lauman tuomasta suojasta ja rajattomasta määrästä rakkautta. Viihdyttäviä lukuhetkiä!