IKKUNA.

Kyyläkoirat in action! Ikkuna on tällä hetkellä erittäin in. Siitä voi vahdata kaikennäköistä ohi menevää, varsinkin toisia koiria ja ambulansseja. Tässä eräänä päivänä bustasin Nagan jopa vahtaamasta ulos toteemimaisen ryhdin kera keittiön pöydällä istuen. Tästä kyyläysmuodosta tosin sai satikutia. Makkarin ikkuna on siis parempi öögailuspotti.

Kaikkeist eniten parasta on, jos mami sattuu oikein avaamaan pikkuikkunan. 4D -elämys; sen voi jopa haistaa!

Elämää stressaavan koiran kanssa

Kuulin termin "huono hermorakenne" ensimmäisen kerran nuorena tyttösenä. En ymmärtänyt aluksi termistä mitään. Minusta se kuulosti hifistelijöiden tarpeelta käyttää jotain hienoa sanaa koirasta, jota he eivät saa toimimaan.  Olen ajan myötä pikkuhiljaa ymmärtänyt asian paremmin ja paremmin.

Sen jälkeen, kun pennut tulivat taloon, on käsite selvinnyt minulle perin juurin. Toki olen aina ollut sitä mieltä, että Nemo on arka, mutta en ole tajunnut, kuinka hermoileva se on, kun minulla ei ole ollut arjessa vertailukohtaa. Nyt kun laumassamme asuu kaksi täyspäistä, hyvällä hermorakenteella varustettua koiraa, jotka eivät pilaa päiväänsä ihan pienestä, olen oikeastaan ollut aika kauhistunut ja hämilläni siitä, kuinka huonossa kunnossa Nemo onkaan.

Sain Nemon ollessani 14 -vuotias. Nemo on hevostallin kahden hollannikkaan vahinkopentu, pahnanpohjimmainen kahdestatoista. Emä oli nuori, vasta vuotikas, eikä jaksanut huolehtia pennuista. Muutaman ensimmäisen vuoden tein Nemon kanssa tosi paljon virheitä, kun en oikein tiennyt mitä tein, eikä tietävää ohjaajaa ollut. Jossain kohtaa koukkuunnuin koirakirjoihin ja luin niitä aivan loputtomasti. Luin kaikkea koiraromaaneista koulutusoppaisiin ja psykologiaopuksista fysioterapiaan. Tietoni koirista lähti karttumaan ja pääsin jyvälle siitä, millaisen koiran kanssa olin tekemisissä.

Olen tehnyt Nemon kanssa paljon töitä. Nemo oli kehityskaarensa huipulla juuri ennen pentujen saapumista. Pentujen tulo on kuitenkin aiheuttanut taas takapakkia, kun en ole pystynyt keskittymään vain siihen.

Nemo on niin arka, että sen jälkeen, kun Koda on muutamaan kertaan napannut Nemosta kiinni ruokaansa puolustaessaan tai samaan aikaan samalle lelulle sattuessaan, Nemon on ollut todella vaikea leikkiä tai syödä Kodan edessä. Jos Koda käy katsomassa Nemon ruokaa, ennenkuin Nemo itse ehtii syömään, ruokaan ei voi enää koskea.

Neljä päivää sitten ruokia tehdessäni käskin Kodan vähän kovempaan ääneen pois keittiöstä, kun se vaati selkäni takana hirveään ääneen hetipaikalla kuppia eteensä. Kun huusin kaikki koirat syömään, Nemo ryömi keittiöön, eikä voinut enää koskea ruokaansa. Nemo oli syömättä kolme ja puoli päivää. Varsinkin syöminen on Nemolle hankalaa. Ruokatilanteen täytyy olla hyvin stressitön ja hyväntuulinen, eikä sitä saa edes edeltää minkään sortin bolemiikkia (edes jonkun toisen keittiöstä pois käskemistä, vaikka Nemo on toisessa huoneessa), jotta se suostuu syömään. Pentujen tulon jälkeen olen kuullut muutamalta ihmiseltä Nemon laihtuneen. Se on ihan totta. Kun joudun komentamaan pentuja olemaan siivosti ennen ruokailua, Nemo ei voi enää syödä.

Nemo ei ole arka uusille ihmisille tai koirille. Sen viestintä toisten koirien kanssa on kuitenkin niin hankalaa, ettei se ole mikään koirapuistokoira. Yleensä sen yli-innostunut liehittely hämmentää toisia koiria ja se tapaa saada helposti nuoret urokset kimppuunsa. Yleensä otan sen puistoilemaan tai leikkitreffeille mukaan, ja ensialkuun menee ihan kivasti, mutta joudun yleensä jonkin ajan päästä viemään sen autoon rauhoittumaan sen innostuessa liikaa.

Nemo on minulle älyttömän rakas ja olen kasvanut sen kanssa. En vaihtaisi kokemuksiani sen kanssa mistään hinnasta. Se on ensimmäinen oma koirani, ja se todella tietää olevansa minun. Se tuntee kaiken, mitä minä tunnen. Se kuulee ajatukseni. Kaikesta tästä huolimatta en enää haluaisi toista Nemoa.

Toisaalta sanotaan, että pehmeät koirat on helpompi kouluttaa, mutta en ole koskaan enää valmis näkemään yhdenkään koiran eteen tällaista määrää vaivaa ja huolta. En näe sekarotuisissa sinänsä mitään pahaa, mutta Nemon jälkeen olen alkanut liputtaa rekisteröityjen rotukoirien puolesta siksi, että suku on pitkälle tiedossa ja sen kautta tutkittavissa. En varmasti enää koskaan ota koiraa, jonka alkuperästä minulla ei ole riittävästi tietoa.

Koskaan minulle ei ole tullut sellainen olo Nemon kanssa, etten jaksa enää tehdä sen eteen töitä. Niin tärkeä se on. On kuitenkin kamalaa nähdä, miten heikko elämänlaatu sillä voi olla, kun on niitä kaikkein huonoimpia hetkiä. Nemo ansaitsisi enemmän. On niin epäreilua, että sillä on niin pirun pienet resurssit maailman kohtaamiseen.

Viikon päästä onneksi alkaa tottis. Sitä tosiaankin kaivataan täällä. Kesäisin panostamme yhteistyön sujuvuuteen. Ehkä tämä taas auttaa Nemoa selviämään arjesta paremmin ja saamme hiukan painoakin taas nousemaan.

Tapaus Nokkasiili

Olin tässä joku aikaa sitten ystäväni ja hänen hiskipiskiensä kanssa leikkitreffeillä. Olimme aitauksessa, joka varsinaisesti on tarkoitettu urheiluun, mutta sitä käytetään yleisesti enemmänkin koira-aitauksena. Pari koirista alkoi intensiivisesti tonkia lunta ja ystäväni totesi minulle lumen alla kulkevan hiiriä. Olen kuullut tästä kyllä aiemminkin. Omat koirani eivät ole koskaan silti kiinnittäneet mitään erityistä huomiota lumen alla tepasteleviin pikkukavereihin.

Menin kuitenkin itsekin huvikseni katsomaan ja tonkimaan lunta. No, eikös sieltä hangesta pilkahtanut pikkarainen peukalonpään kokoinen pää. Sain kauhean kammokohtauksen, sillä ystäväni koirat olivat kuulemma ennenkin tappaneet lumen alta löytyviä hiirulaisia. Todelliset kauhun hetket tulivat vastaan, kun tämä kuolemankaipuunen tyyppi hyppäsi lumesta hangelle ja lähti kipittämään koirien nenien edestä. Minä ja ystäväni paiskimme koiria loitommas curlingtyyliin, kiljuimme kuin palosireenit ja kaiken lomassa komautimme päämmekin yhteen päästäiseksi osoittautuneen tyypin matkaa varjellessa. Kyllähän se sitten pujahti takaisin hankeen, kun oli aikansa leikkinyt hengellään. Nauroimme hirveän adrenaliinipiikin jälkeen aivan hysteerisinä. Sai vipeltäjä pitää henkensä tällä kertaa.

Monilla tietämilläni huskeilla on todella suuri riistavietti. Toki omat pentuni kiinnittivät kiljuntahulabaloohon huomiota siinä missä muutkin, mutta en usko, että ne edes huomasivat koko päästäistä. Jäin kuitenkin jälkikäteen miettimään, etten oikeastaan tiedä, kuinka riistaviettisiä pennut ovat. Nemoa ei pikkueläimet eivätkä suuremmatkaan kiinnosta. Eräänkin kerran hervannassa Nemon hännän päältä käveli sorsa ja Neppari vaan vilkaisi, että kuka siellä tökkii. Olisi kuitenkin varmaan ihan hyödyllistä tietää, kuinka sekaisin pikkupiskien päät menisivät, jos jollain kerralla sattuisimme törmäämään vaikka rusakkoon.

Pojilla on nyt liinat ja uusia valjaita odottelemme vielä. :) 7kk kolahti täyteen ja vetoharjoittelu voi pikkuhiljaa alkaa. Superkiinnostavaa!

Koda ja uusi lävistys.

Koda alkaa mitä ilmeisimmin lähennellä teini-ikää. Ainakin kinkkamisen määrä on koko ajan kasvussa. Kaikesta pitää rutista ja valittaa. Pari päivää sitten kotiin tullessani satuin huomaamaan myös uuden anarkian ilmenemismuodon:

Koda on hankkinut huulilävistyksen. Mitä ilmeisimmin lävistyksen tekijä on ollut toinen luopio omasta laumastani, nimittäin Nemo. Uskoakseni se on tehnyt tämän kyseenalaisen kolon ihan vain siitä syystä, että on lopultakin kyllästynyt kuuntelemaan Kodan ruinausta saada reikä naamaansa.

Ajelin lävistyksen ympäriltä karvat ja nyt annamme sen rupeutua ja umpeutua. Haavasalvaakin sattuu tuolla laatikossa olemaan. Rupi tuli nopeasti, kun otin vain karvat edesta muhittamasta.

Voi mamin egoilijaa. Kaikkialle sitä tarttee nokkansa tunkea.

Elämäni tärkeimmät

Lähiaikoina olen ollut valtavan kiireinen ja väsynyt. Olen vienyt koiria sen verran, että ne pysyvät järjissään, mutta en kyllä juurikaan sen enempää. Tänään minulla on vapaapäivä, jonka päätin pyhittää kokonaan koirille, sillä ne ovat ansainneet jakamattoman huomioni koko viikon työssä juoksemisen jälkeen. Uskomattoman upea ilma sai meidät liikkeelle heti auringon ilmestyttyä taivaalle aamusella.

Nämä on niitä päiviä, kun muistan, miksi rakastan niitä asioita, joita rakastan. Koirani ja kaunis puuterinen hanki. Ne vaan repii mun suupielet ylös vaikka olis kuinka hankalaa.

Uusi kotiluola

Olemme nyt olleet pari viikkoa uudessa kotiluolassa ja voisin sanoa, että pojat ovat asettumassa aloilleen. Muuton myötä pennut keksivät alkaa viihdyttämään itseään vetämällä pöydiltä tavaroita alas ja silppuamalla kaiken, minkä alas saavat. Teen nyt kovasti töitä tämän tavan lopettamiseksi.

Pojat ovat joutuneet olemaan paljon yksin, sillä minulla on koulussa rankka rupeama. Pääsääntöisesti se on kuitenkin sujunut oikein hyvin. Kun muutto oli ihan tuore juttu, pennut tuhosivat kirjoja ja joitain muita esineitä stressipäissään, mutta suurin osa tällaisesta toiminnasta on rauhoittunut. Nenäliinapaketteja ne eivät voi vastustaa ja jos olen johonkin nenäliinapaketin jättänyt, niin se kyllä löytyy lattialta hienonnettuna. Sängyn kulmaa on joku hiukan maistanut ja sen sellaista. Pääsääntöisesti tuhoilut ovat kyllä pysyneet aika pienissä sopivalla aktivoinnilla. Myös sisäsiisteys on ottanut valtavat harppaukset eteenpäin ja paikat pysyy siistinä, kun vain käyn ruokatauolla pissattamassa.

Lauman muutoksia

Nyt on ollut pidempi tauko, kun en ole kirjoitellut. Olen ollut tosi kiireinen, sillä isäntä on pentujen myötä päättänyt, että karvojentäytteinen elämämme ei ole sitä, mitä hän haluaa. Nyt olemme aktiivisesti etsineet uutta kotiluolaa ja luulen, että toivon pilkahdus olisi nyt näkyvissä. Siitä myöhemmin lisää. Olen harvinaisen ok kaiken tämän keskellä, mutta ystävien luona bunkkaaminen on kyllä aiheuttanut sen, etten ole pystynyt keskittymään blogiin. Kamerakin huitelee toisella puolella kaupunkia. Toivottavasti hektisyys helpottaa nyt ja suunnitelmamme onnistuvat mutkitta. Pitäkää sormia ristissä puolestamme! :)

Koimme tuossa joulun alla kivan yllätyksen, kun keksin Kodalta suolinkaisia. Ripeän pidennetyn matokuurin ansiosta olemme taas ihan okei. Voin silti sanoa, että mamin sulosoinnut oli melkoiset, kun tällaisen kiemurtelevan kaverin löysin. Kodalla kyllä on tapana syödä lunta ja pentukavereitakin treffaillaan sen verran hätäseen, että ovat voineet melkein mistä vain tulla. En ole muilla pojista mitään löytänyt, vaikka kuuritin tietysti saman tien kaikki. Muistakaa madotella parhaat ystävänne talven jälkeen!

Pojat kasvavat kasvamistaan. Meillä lähennellään viittä kuukautta. Koda hipoo kahtakymmentä kiloa ja Nagakin pyörii jo siinä seitsemäntoista paikkeilla. Koda alkaa jo näyttää ihan isolta koiralta. Nagan häntä ei ole vielä auennut ja sen takia näyttää vielä pentumaisemmalta. Virtaa on kuin pienessä kylässä ja elämämme maistuu upealta. Olen valtavan ylpeä.

Postauksen piristykseksi vielä yksi jo hiukan vanhentunut kuva. Yritän saada pojista päivitettyä kuvaa oikein pian.