Hyvää yötä Nirppu.

Kotiluolan paimenpoika Nemo

14.4.2005 - 10.9.2014

Nemo pääsi sateenkaarisillalle 10.9.2014 keskiviikkona. Spondyloosi aiheutti Nemon hermostossa yhä pahenevan rappeuman. Halvausoireiden kanssa eläminen alkoi olla vaikeaa. Vaikka poika pysyi vielä pystyssä, päivittäiset toiminnot alkoivat olla vaikeita. Seisoessa asento valui pikkuhiljaa viistämään maata. Jalkaa ei voinut nostaa, vaikka mieli teki. Autoon nouseminen oli hankalaa. Syömisasento oli vaikean näköinen. Ennen kaikkea sydämeeni sattui se, ettei Nemo pystynyt enää juoksemaan ja hyppimään kuin ennen. Tahdoin suoda pojalle suorat ja kevyet askeleet jälleen.

Automatkalla takapenkillä istuskellessamme Nirppu kiipesi syliini, niinkuin aina. Tulin ajatelleeksi, kuinka pieni se oli, kun hain sen. Silloin automatkalla se oli aluksi hermostunut, mutta rauhoittui, kun otin sen jalkojeni päälle makaamaan. Se teki niin joka kerta siitä asti.

Nemo kulki kanssani koko sen ajan, kun kasvoin itse.  Tunnustelin haparoiden maailmaa, etsin itseäni. Tapasin ihmisiä, opin tuntemaan omatuntoni, löysin kutsumukseni, rakastuin, särjin sydämiä; omani ja muidenkin. Minun oli turvallista tassutella heikoilla jäillä, kun hihnan päässä joku oli aina vetämässä minut ylös, vaikka jää murtuisi. Olen niin monet kasvukivut itkenyt tuohon turkkiin, että juuri nyt tuntuu auttamattoman turvattomalta ja liian aikuiselta.

Muistan kun muutimme äidin hoivista omillemme. Se ensimmäinen yö oli yksi niistä muutamista harvoista öistä, kun Nemo suostui nukkumaan yön vieressäni sängyssä. Olimme molemmat ihan hajalla. Minä pelkäsin uutta omituista maailmaa ja Nemo pakastinta, joka hurisi typerästi. Siellä kyseisessä asunnossa sain kerran toistekin Nemon kaveriksi kainaloon. Niin kamalaa ukkosta ei ole olemassakaan, kuin silloin oli. Yhdessä kuitenkin selvisimme aamuun, niinkuin aina.

Nemo oli peruskallioni ja laumassani se, johon voi poikkeuksetta luottaa. Ikävän tunne on käsittämätön. Miten voin ottaa yhtäkään askelta ilman sinua rinnallani?

Nemon lähtö oli rauhallinen ja meidän yhteinen matkamme loppui siten kuin alkoikin - sylikkäin. 

Hyvää yötä ja varmoja askelia Rakkaani. Olen aina sinun.

Shanti laumaan

Shanti liittyi laumaamme viikko sitten. Shanti on nyt yhdeksän viikkoa vanha oikein reipas pikkulikka. Kyllä - siis ensimmäinen narttukoirani! Minulla ei olekaan aiemmin ollut koskaan narttua ja hirveästi odotan sitä, että pääsen näkemään ja kokemaan elämää näinkin. 

Shanti on luonteeltaan aivan loistava. Shanti rakastaa ihmisiä ja on hirveä pusumonsteri. Alku meillä oli pikkuisen vaikeampi, kuin muiden koirien kohdalla on ollut. Shanti itki pari päivää suoraa huutoa kaiken ajan, kun oli sisällä. Tämä johtunee siitä, että pentujen äiti oli aivan loistava hoivaaja ja ikävä oli kova. Kävin ostamassa Adaptil -haihduttimen elikä DAPin olkkariin rauhoittamaan. Ensimmäiset päivät juoksutarhassa pidin Shantia hihnassa, koska isommat pojat pelottivat vielä kovasti. Tänään kuitekin jo naureskelin sitä, miten Shanti meni komentamaan ja rähisemään Kodan ja Nagan vähän turhan rajun painileikin sekaan. Kotiuduttu siis on.

Olen kovin tyytyväinen tyttöön.