Talveton talvi

Hei vaan taas pienen tauon jäljiltä. Kiirettä on pitänyt elämässä niin minun, kuin koirienkin kohdalla. Treenikausi on alkanut, vaikka lunta tai edes pakkasta ei juurikaan ole näkynyt tänäkään talvena. Viimevuonna sitä toivoin, että lumi löytäisi luokseni sitten seuraavana talvena. No kissanviikset siitä. Ei ole kyllä tarvinnut edes haaveilla. 

Räntää ja vettä ollaan kyllä saatu niskaan sitten senkin edestä. "Talvisateiden ilmasto" alkaa kuulostaa jo ihan liian realistiselta. Poikien tarhan pohjan kanssa on tullut taisteltua tovi jos toinenkin sen muuttuessa upottavaksi kurasuoksi. Onneksi puuhakkeella pohja on pysynyt edes jonkinnäköisessä kuosissa. Dogit ovat myös kiitettävästi oppineet käyttämään koppejaan, joten eteenpäin vaan sano mummo lumessa. Tai sateessa. Öh.

Vetolenkkiä ollaan menty säännöllisen epäsäännöllisesti. Tai siis koirat ovat kyllä liikkuneet, välillä jopa ilman minua. Tähänastinen epätalveni on ollut aivan suunnattoman hektinen koulun ja kaiken muun sählingin vuoksi, joten koirien hoitovastaavana toimiva J on ollut myös treenivastaavana silloin, kun oma aikani on kulunut huidellessa ympäri maakuntaa. (On muuten aika hieno juttu sekin, että on joku, joka auttaa koirien treenaamisessa silloin, kun itsellä on ongelmia aikataulutuksessa!) Kausi on siis lähtenyt liikkeelle yhteistyössä J:n ja hänen koiriensa kanssa ja kivaa on ollut. Kuvassa pyöräparina rakkaat jättiläiseni, Koda ja Rudi. Naga juoksee edempänä tiimissä.

Jännittävyyksiä tässä kaudessa on ollut Kodan epämääräinen selkäkipu, joka on jälleen hiukan varjostanut Koon työskentelyä. Selkä on ollut oikein huomattavasti parempi, kuin viimekaudella, mutta olen kuitenkin vähän käärmeissäni. Kuvissa ei tosiaan mitään löytynyt ja hierojakin sanoi viimekerralla, ettei mitään valtavia jumeja tunnu. Katsellaan ja opetellaan, siis.

Tuon näköisten tyyppien takia olen joutunut lintsailemaan treeneistä tällä kaudella. :) Kuvassa yksi kouluni vasikoista. Koulussa puuhaaminen on saanut minut haaveilemaan siitä, että joskus Kotiluolan tiluksilla pyörisi jotain muitakin eläimiä, kuin vain koiria, vaikka ne ykkösjuttuni kyllä ovatkin.

Häilyvää elämää

Nemon poismenon jälkeen kaikki on ollut minulle vaikeaa. Arki tuntuu luonnottomalta. Jotenkin aina odotan arkirutiineissa Nemon vuoroa. Nemon vuoroa saada ruoka, Nemon vuoroa tulla kiinnitetyksi hihnaan, Nemon vuoroa hypätä autoon ja niin edespäin. Koko ajan tulen huomanneeksi puutostilan arkeni ympyröissä.

Olen muutenkin kokenut muutoksia. Kotiluolan blogin aikana parisuhdetilanteeni on heittänyt häränpyllyä jo toisen kerran.

Koirat ovat silti kaikin puolin iloisia. Ne ovat koiramaiseen tapaansa tottuneet nopeasti siihen, että laumasta puuttuu jotain. Onneksi meitä on paljon. Kerta toisensa jälkeen mietin, kuinka hukassa olisin, jos minulla olisi vain yksi koira, jonka joutuisin lopettamaan. Helpompaahan se näin on, kun on vielä suurin osa laumaa jäljellä. Arkirutiinit säilyvät kuitenkin olemassaolevina, vaikka muuttuvatkin vähän rakenteeltaan.

Tällaisina aikoina laumani tuki on minulle ensiarvoisen tärkeää. En varmasti jaksaisi ilman sitä. Illalla kääriydymme kaikki lattialle patjoista levitettyyn siskonpetiin ja muodostamme ihanan voimauttavan vuoren, jota mikään ei kaada. Se tuntuu hyvältä.

Shanti kasvaa hienosti ja on jo laumaantunut poikien kanssa. Naga tuntuu olevan Shantin lempiseuraa. Niillä on selvästi joku riistanväristen jengi. Shanti nukkuu Nagan kyljessä kiinni tämän tästä ja seurailee sitä juoksutarhassa.

Kuvassa taka-alalla on Shantin pentubestis, Pähkinä. Pähkinä on Shantia vähän vanhempi poikapentu, jonka kanssa Saana tykkää pemuttaa menemään.

Hyvää yötä Nirppu.

Kotiluolan paimenpoika Nemo

14.4.2005 - 10.9.2014

Nemo pääsi sateenkaarisillalle 10.9.2014 keskiviikkona. Spondyloosi aiheutti Nemon hermostossa yhä pahenevan rappeuman. Halvausoireiden kanssa eläminen alkoi olla vaikeaa. Vaikka poika pysyi vielä pystyssä, päivittäiset toiminnot alkoivat olla vaikeita. Seisoessa asento valui pikkuhiljaa viistämään maata. Jalkaa ei voinut nostaa, vaikka mieli teki. Autoon nouseminen oli hankalaa. Syömisasento oli vaikean näköinen. Ennen kaikkea sydämeeni sattui se, ettei Nemo pystynyt enää juoksemaan ja hyppimään kuin ennen. Tahdoin suoda pojalle suorat ja kevyet askeleet jälleen.

Automatkalla takapenkillä istuskellessamme Nirppu kiipesi syliini, niinkuin aina. Tulin ajatelleeksi, kuinka pieni se oli, kun hain sen. Silloin automatkalla se oli aluksi hermostunut, mutta rauhoittui, kun otin sen jalkojeni päälle makaamaan. Se teki niin joka kerta siitä asti.

Nemo kulki kanssani koko sen ajan, kun kasvoin itse.  Tunnustelin haparoiden maailmaa, etsin itseäni. Tapasin ihmisiä, opin tuntemaan omatuntoni, löysin kutsumukseni, rakastuin, särjin sydämiä; omani ja muidenkin. Minun oli turvallista tassutella heikoilla jäillä, kun hihnan päässä joku oli aina vetämässä minut ylös, vaikka jää murtuisi. Olen niin monet kasvukivut itkenyt tuohon turkkiin, että juuri nyt tuntuu auttamattoman turvattomalta ja liian aikuiselta.

Muistan kun muutimme äidin hoivista omillemme. Se ensimmäinen yö oli yksi niistä muutamista harvoista öistä, kun Nemo suostui nukkumaan yön vieressäni sängyssä. Olimme molemmat ihan hajalla. Minä pelkäsin uutta omituista maailmaa ja Nemo pakastinta, joka hurisi typerästi. Siellä kyseisessä asunnossa sain kerran toistekin Nemon kaveriksi kainaloon. Niin kamalaa ukkosta ei ole olemassakaan, kuin silloin oli. Yhdessä kuitenkin selvisimme aamuun, niinkuin aina.

Nemo oli peruskallioni ja laumassani se, johon voi poikkeuksetta luottaa. Ikävän tunne on käsittämätön. Miten voin ottaa yhtäkään askelta ilman sinua rinnallani?

Nemon lähtö oli rauhallinen ja meidän yhteinen matkamme loppui siten kuin alkoikin - sylikkäin. 

Hyvää yötä ja varmoja askelia Rakkaani. Olen aina sinun.

Shanti laumaan

Shanti liittyi laumaamme viikko sitten. Shanti on nyt yhdeksän viikkoa vanha oikein reipas pikkulikka. Kyllä - siis ensimmäinen narttukoirani! Minulla ei olekaan aiemmin ollut koskaan narttua ja hirveästi odotan sitä, että pääsen näkemään ja kokemaan elämää näinkin. 

Shanti on luonteeltaan aivan loistava. Shanti rakastaa ihmisiä ja on hirveä pusumonsteri. Alku meillä oli pikkuisen vaikeampi, kuin muiden koirien kohdalla on ollut. Shanti itki pari päivää suoraa huutoa kaiken ajan, kun oli sisällä. Tämä johtunee siitä, että pentujen äiti oli aivan loistava hoivaaja ja ikävä oli kova. Kävin ostamassa Adaptil -haihduttimen elikä DAPin olkkariin rauhoittamaan. Ensimmäiset päivät juoksutarhassa pidin Shantia hihnassa, koska isommat pojat pelottivat vielä kovasti. Tänään kuitekin jo naureskelin sitä, miten Shanti meni komentamaan ja rähisemään Kodan ja Nagan vähän turhan rajun painileikin sekaan. Kotiuduttu siis on.

Olen kovin tyytyväinen tyttöön.

Koo & Naa 2.v

Koda 3.8.2014 2.v

Naga 15.8.2014 2.v

Kinan pennut 2vko vanhoina

Tässä muutama kuva Kinkun lapsukaisista pariviikkoisina. Nyt pennelit ovat jo nelisen viikkoa vanhoja. En vain ehtinyt laittaa näitä kuvia ennen Turkin reissuani, niin saatte nämä nähtäväksi vähän tällä lailla myöhässä. Onneksi ne ovat yhä yhtä sööttejä. :)

Pojat ovat mielissään, kun pääsevät muiden ystäväni lauman tyttöjen kanssa leikkimään, kun minä menen kyseiseen paikkaan nuuskimaan ihmis- ja koiravauvoja. Kaikilla on kivaa siis. Tänään jälleen luvassa visiitti ja kameran akku on ollut jo aamusta asti lataamassa. Tiedossa siis kuvia taas, kun jaksan ne käsitellä.

Kina ja äitiyden lahja

Ystäväni kaunis ja hyvän vetopään omaava tyttönen kasvatti viikko sitten Suomen haskikantaa viidellä yksilöllä! Onnittelut upeasta pentueesta ja hyvät meriitit omaavista vanhemmista. Käydessäni katsomassa lapsosia, nämä olivat vain päivän-kahden ikäisiä, enkä tohtinut räiskytellä salamavalolla niiden naamaan. Kuvat ovat siis vähän utuisia.

Pentue on yhdistelmästä SM-REK6-12 Maglelin Barak x Nanny av Viddashusky ("Kina"). Kina on loistava emä; huolehtiva, hellä, ahkera ja kärsivällinen. Synnytys sujui hyvin. Pennut ovat kunnon kokoisia ja kasvavat kovaa vauhtia, kaikki olivat viikossa tuplanneet painonsa. Komeita pötkylöitä.

Pentueeseen syntyi 3 narttua ja kaksi urosta, joista urokset ovat vielä vapaana. :) Narttuja ovat valkoinen mustasilmäinen ja riistanväriset tummat pennut. Mustakorvainen valkoinen ja isänsä Barakin näköinen harmaa pentu ovat uroksia.

Pentuja

Kävin parisen viikkoa sitten Sastamalassa nuuskimassa huskypentuetta. Ajattelin jakaa kanssanne pari kuvaa, koska pentukuvat ilahduttavat aina yhtä paljon. :) Pentue on yhdistelmästä Cayenne x Jetsani's Arin Ralli. Kuvissa pennut ovat muistaakseni viisiviikkoisia.

Kesken kaiken kasvattaja väläytti, että joko mennään katsomaan sitten niitä toisia pentuja. Pääsin tapaamaan myös parin viikon ikäisiä kissanpentuja! Aika hauska yllätys. En ole ikinä nähnyt niin nuoria kissanpentuja. Olivat niiiiiiiiin pieniä! Ja olisitte vain kuulleet sen äänen, mitä nuo piti! Voi että!

Sekarotuinen vai rotukoira

Lueskelin eräästä facebookryhmästä keskustelua, jossa henkilö pohti, miksi sekarotuisten pennutus tuntuu olevan kova tabu koirapiireissä. Siitä intoutuneena ajattelin kirjoittaa pari tarinaa, jotka minun kohdallani ovat vaikuttaneet paljon tuleviin valintoihini ja mielipiteihini. Tästä tulee pitkä stoori, toivottavasti jaksatte lukea. :)

Perheeseeni on aina kuulunut koiria. Edellisestä lauseesta voinee päätellä, että meillä "koirat ovat olleet perheenjäseniä", niinkuin sanonta kertoo. Ensimmäinen koira perheessäni, jonka kasvattamiseen ja hoitoon olen osallistunut ja johon olen tunnotasolla ollut aidosti kiintynyt, oli Mörkö, labradorin ja rottweilerin mix, eli sekarotuinen. Kaikki Mörköä edeltävät koirat perheessäni ovat myöskin olleet sekarotuisia kippurahäntäisiä pystykorvia. Ensimmäinen oma koirani, Nemo, on sekarotuinen. Nemon lisäksi omistan myös kolme rotukoiraa, siperianhuskya.

NEMO

Sain ensimmäisen oman koirani ollessani 13-vuotias. Aikaa on kulunut. Itse täytän vuoden lopulla 23 vuotta. Nemo on 9 -vuotias. Nemo on minulle se koira, jolta olen oppinut kaiken. Se on minulle hyvin rakas.

En tunne nemon sukua juurikaan. Tiedän, että Nemon isä on puhdas paperillinen hollanninpaimenkoira Aksu. En ole koskaan kuitenkaan tullut edes katsoneeksi Aksun sukulinjoja, enkä tiedä millaisia sukurasitteita Aksun suunnilta tulee. Aksu vahinkoastui perhetuttuni koiran Divan. Olen kuullut Divan sukupolvien takaisissa taustoissa pyörivän esim. rottweileria, mutta Divakin oli kuitenkin niin käytöksensä, kuin ulkonäkönsäkin puolesta hollannikas.

Nemo sairastui jokin aika sitten spondyloosiin, josta tässä blogissa löytyy muutakin tekstiä. Spondyloosi on selkärangan rappeumasairaus. Siinä kahden selkärangan nikaman väliin syntyy luupiikki, joka lopulta kasvaa sillaksi yhdistämään kahta nikamaa ja tällä tavoin rajoittaa koiran liikuntaa. Nemo sairastui todella äkkiä ja sai halvausoireita takapäähänsä, koska spondyloosipiikki alkoi painaa sen selkäydintä ja hermostoa. Jos en olisi lähtenyt tutkimaan asiaa, olisin todennäköisesti lopettanut sen hyvin äkkiä. Sairauden löydyttyä sain tietää, että Nemon emällä oli nivelrikkoa kolme vuotta ennen yllättävän aikaista kuolemaansa, eli nivelrappeumaa on suvussa.

►

Koska sekarotuisia harvemmin terveystutkitaan, tämänlaiset asiat jäävät helposti pimentoon. Jos en olisi lähtenyt kuvauttamaan Nemoa, olisin luullut sen saaneen halvausoireet vanhuuttaan. Lisäksi moni sekarotuisen omistaja ei juurikaan ole yhteydessä koiran sukulaisten omistajien kanssa. Vaikka kuinka moni koira voi oireilla samoja asioita, mutta koska sukua ei tunneta, asiasta ei tiedetä. Ei riitä, että tuntee pennun vanhemmat tai edes isovanhemmat. Sairaudet saattavat pompata useiden sukupolvien yli.

Olen kuullut usein, että sekarotuiset ovat terveempiä, kuin monet rotukoirat. Ymmärrän sen tietyssä mielessä: esim. siperianhusky on mopsiin verrattuna äärimmäisen terve rotu, sillä siperianhusky ei ole rotuna jalostettu muodottomaksi. Aika monenlta sekarotuiselta, jotka itse tiedän, puuttuu tällaiset ääripään jalostukset, kuten lytty kuono, lyhyet jalat, alaspäin vääntynyt selkä ja pilatut kulmaukset ja niin pois päin.

Kuitenkin ainoa syy, miksi sekarotuiset ovat "terveempiä" kuin rotukoirat, on se, että niitä ei tutkita. Spondyloosi on sairaus, jota en olisi koskaan löytänyt Nemosta, ellei se olisi yllättäen synnyttänyt selkärankaan hermopinnettä ja likitulkoon halvaannuttanut koko koiraa. Olemme eläneet autuaan tietämättöminä kaikesta.

LUKA JA DEMI

Ensimmäiseksi haluan pyytää anteeksi pikkusiskoltani, että ruodin tätä aihetta. Jos sinusta tuntuu, että aihe on sinulle ikävä, lue tämä pätkä myöhemmin. Olet rakas.

Pikkusiskoni 16.v osti muutama kuukausi sitten paperittoman siperianhuskyn. Hän oli löytänyt tori.fi kautta ilmoituksen, jossa oli pentuja. Siskopieni joutui juurikin niiden kauhutarinoiden urhiksi, joita internetissä näkee vartoittavana esimerkkinä.

Siskonen haki äitinsä kanssa paikasta pennun, joka ristittiin Lukaksi. Sisko soitti minulle töihin hakupäivänä, että pentu ei vaikuta voivan hyvin. Ajoin suoraan töistä iltamyöhään katsomaan pentua. Koitin olla posiitiivinen silloin, mutta en ole koskaan nähnyt yhtä kipeää eläintä. Valvoin koko yön hirveä tunne vatsanpohjassa. Soitin jo yöllä päivystävälle eläinlääkärille, joka kertoi heillä olevan todella kiire kirurgisen tapauksen vuoksi. Aamulla vein pennun lääkärille renkaat ulvoen. Luka sai epäilyn vierasesineestä vatsassa, joka varmistettiin röntgenkuvassa, ja vierasesineet tuli poistaa leikkauksella. Lääkäri varoitti anestesian rankkuudesta: Luka ei ehkä jaksaisi herätä nukutuksesta, kun oli niin heikko. Se ei pystynyt edes seisomaan. Joka kerta, kun siihen koski, se huusi. 

Luka heräsi anestesiasta, mutta toinen komplikaatio lopulta vei sen. Vierasesineet, joita oli minigrip-pussillinen 8-viikkoisessa pennussa, olivat tuhonnut sen suoliston. Sillä ei ollut toivoa. Niinpä Lukalle suotiin rauha ja kivuttomuus.

Sisko sai samasta paikasta tilalle toisen pennun, Demineidin, joka oli tullessaan reipas ja pirteä, mutta tämäkin pentu joutui läpikäymään saman leikkauksen samana iltana, kun vaihtoi kotia. Pari päivää sitten sisko laittoi minulle viestin ja kertoi epäilevänsä Demin kyynärissä olevan jotain vikaa ja kipuilua. 

Kasvattaja ei ollut kivisydän. Kasvattajan ei olisi tarvinnut maksaa Demin tai Lucan lääkärikuluista yhtään mitään, mutta hän osallistui kuluihin pystymällään summalla. Hänellä vain yksinkertaisesti ei ollut pienintäkään hajua siitä, mitä hän teki, ja ihan vahingossa aiheutti kaikki eläinsuojelurikoksen kriteerit täyttävän tilanteen. Pentue oli vahinko ja hän oli pitänyt pentuja pannuhuoneessa, jossa pienet pennut olivat hengenvaarassa romun keskellä. Hän oli todella pahoillaan kaikesta, mutta eihän se tilannetta pelastanut.

►

Kun ostat pennun kasvattajalta, jolla on kennelnimi, saat jotain vastineeksi pennusta. Jotta kennelnimen saa, täytyy kasvattajan olla suorittanut Suomen kennelliiton kasvattajan peruskurssi hyväksytysti. Lisäksi hänellä tulee olla voimassa oleva kasvattajasitoumus. Se tarkoittaa, että kasvattaja sitoutuu rekisteröimään pennut ja mm. ilmoittamaan kaikki koiriensa terveystulokset julkiseen rekisteriin. Pentuja myydessä yleensä käytetään kennelliiton myyntisopimusta, jossa on seuraava maininta:

4. Korvausvastuu. Jos koirassa ilmenee luovutuksen jälkeen sairaus tai muu
olennainen vika, joka on ollut koirassa piilevänä jo luovutushetkellä, ostajalla on
oikeus vaatia korvausta virheen perusteella, jos
– koira ei ole myyjän antamien tietojen mukainen tai
– myyjä on jättänyt kertomatta sellaisista tiedossaan olevista seikoista, joilla oli kaupan
 päättämisen kannalta olennainen merkitys tai
– koira on kauppahinta, koiran käyttötarkoitus ja muut seikat huomioon ottaen
 muuten olennaisesti huonompi kuin ostajalla oli aihetta olettaa.
Ostajan on ilmoitettava virheestä myyjälle kohtuullisessa ajassa, viimeistään kahden
kuukauden kuluttua siitä, kun virhe havaittiin.

Nemolla on teetetty pennut, kun olin muistaakseni kahdeksantoista. En silloin vielä ollut kovin vihkiytynyt koirajuttuihin. Jos olisin tehnyt koiralleni tarvittavat terveystarkistukset, olisin saanut selville, että pennuttamalla Nemon tuotan vain lisää koiria, joilla on vahvat perintötekijät nivelsairauksiin ja -rappeumaan. Lisäksi Nemo on aina ollut äärimmäisen hermoheikko ja stressaava koira, ja nämä ominaisuudet se kyllä periytti pentuihinsakin.

Toivon, että joskus tulevaisuudessa vuosien päästä voisin kutsua itseäni kasvattajaksi. Haluan tehdä sen kunnolla. Haluan, että olen tehnyt kaikkeni sen eteen, että tuottamani eläimet ovat terveitä, eivätkä kanna sairauksia edes kaikessa hiljaisuudessa huomaamattani. Olen myös hyvin kiintynyt siperianhuskyyn rotuna. Pidän koirista, jotka eivät ole pilalle jalostettuja ja omaavat luonnetta, jonka lisäksi siperianhuksyjen käyttötarkoitus - veto - on ehkä maailman hauskinta urheilua ikinä. Sen vuoksi aion käydä kasvattajakoulutuksen ja kasvattaa rotukoiria.

Sinällään minulle on ihan sama, onko koiralla paperit vai ei. Koiran elämä on ihan yhtä arvokas, oli se sekarotuinen tai puhdasrotuinen. Ikävä kyllä liian harvat sekarotuiset saavat riittävät lähtökohdat elämäänsä eli ovat terveitä sekä kropan, että pääkopan puolesta. Tiedätkö sinä, mitä sairauksia sekarotuisesi suvussa on ollut? Tunnetko sekarotuisesi suvun tuomat mahdolliset heikkoudet? Tiedätkö, mitä sen henkilön päässä liikkui, joka halusi teettää koiran, joka voi koko ajan esim. kantaa sisällään kipua tuottavaa rakenteellista virhettä? Vai voisiko olla että kasvattajana olikin joku, joka ei tiennyt yhtään, kuinka tärkeä tehtävä hänellä on käsissään?

Myös rotukoirien kasvattajissa on pentutehtailijoita ja vastuuttomia yksilöitä, jotka teettävät koiralla pentuja tietäen, että se kantaa perinnöllistä vikaa tai sairautta, on hermoheikko ja stressialtis tai muuta vastaavaa. Heille on kuitenkin annettu tietoa koiran tarpeista, ja he ovat tehneet valinnan olla idiootteja. Se, että pentu on rekisteröity, ei automaattisesti tarkoita, että se on hyvästä paikasta. Geenejä ei voi koskaan ennustaa täysin, ja vahinkoja voi sattua ja sairauksia syntyä. Kuitenkin huolella valittu vastuullinen ja kokenut kasvattaja on aika hyödyllinen apu selän takana siinä kohtaa, jos lemmikille jotain sattuu.

En halua enää koskaan valvoa öitäni itkien, että miten tämä on voinut jäädä huomaamatta. Siksi haluan rekisteröityjä koiria; voin itse selata niiden suvun ja tietää kaikki perinnölliset sairaudet, joita suvusta on löydetty. Eihän se sitä takaa, että koiralle ei koskaan mitään sairautta tai ongelmaa tule, mutta ainakin olen yrittänyt.

Rudi 8kk ja ensimmäinen veto

Rudi täytti 8kk 18.6. ja isäntä vuosia päivää aiemmin. Näiden juhlien kunniaksi korkkasimme Rudin ensimmäiset valjaat.

Minulla on ollut Rudista aika suuret odotukset. Ensimmäisen kokeilun jälkeen on sellainen olo, että yksikään haave tämän koiran suhteen ei ole ollut väärä. Rudi meni kuin vanha tekijä, liinat kireällä ja yllättävän hyvällä maltilla. Kun pysähdyttiin, Rudi odotti sotkematta liinoja. Kun annoin luvan, lähdettiin taas matkaan omilta paikoilta. Rudi on myös Nagan tavoin nopea; kun annoin hetkeksi luvan mennä lujempaa, parina ollut Koda ei meinannut pysyä mukana. 

Suuntia Rudi ei ole oppinut samalla lailla kuin lauman vanhemmat, koska olen itse ollut laiska opettamaan. Olen ajatellut, että Rudi oppii vauhdissa päästessään kokeilemaan toisten kanssa. Kolme isoa urosta tarkoittaa vaan sitä, ettei polkupyörä oikein riitä enää kuivan maan peliksi.

Ohessa aika kamala puhelimella kuvattu ensimmäinen lähtö. Pojat ovat usein aika innokkaita lähdössä, johon viittasinkin alun "ensimmäinen lähtö ja äiti kiroilee saman tien" -lausahduksella. :D Pihasta lähdön jälkeen tulee aika pian ylämäki, mutta pääsin senkin ihan polkematta ylös, kun oli niin innokas moottori. Minulla siis Koda ja Rudi ja isännällä edessä Naga, joka ei tässä videossa näy, kun isäntä kuvaa taakse päin.

Nemo ja yllättävä diagnoosi

Nemo on nyt käynyt jo kahdella eri lääkärillä. Ensimmäinen lääkärikäynti oli todella epämääräinen eikä rikastuttanut minun tietojani juuri mitenkään. Sen sain huomata, että Nemolla ei ollut käytännössä mitään refleksejä takajaloissa. Se ei ollut mikään yllätys.

Lisäksi Nemolla ei ole hetkeen ollut asentotuntoa, eli se ei korjaa jalan asentoa, kun se laitetaan virheasentoon. Käytännössä edellinen testataan niin, että koiran jalka laitetaan ikään kuin paino varpaille ja ojentuneeksi. Koira luonnostaan välttelee tällaista jalkojen asentoa. Nemolla sitten taas jalat menevät tällä tavalla ojentuneeksi nykyään ihan koko ajan, eikä se korjaa niitä mitenkään. Seuraavaksi upea paintilla ja hiirellä suttaamani havainnollistamiskuva jalan laittamisesta virheasentoon, kun se oli vähän vaikea selittää, enkä jaksa piuhoa kameraa ja muokata kuvien kokoa. Älkää toki välittäkö anatomiasta, kun en minäkään välittänyt. Näinnikkäästi siis:

Asentotunnon puuttuminen voi kertoa esimerkiksi degeneratiivisesta myelopatiasta (DM) eli etenevästä selkäydinrappeumasta tai välilevyprolapsista eli mäyräkoirahalvauksesta. Sekä ensimmäinen, että toinen lääkäri olivat sitä mieltä, että Nemon ongelma on selän hermostossa. Halusin kuitenkin röntgenkuvata Nepparin, jotta saisin hiukan enemmän tietoa siitä missä mennään ja mahdollisesti sitä kautta parempia vinkkejä kuntoutukseen. Siispä Nemokala jäi kuvattavaksi ja minä itse hilpaisin sillä aikaa äidin teevarastoja tyhjentämään.

Lähdin parin tunnin kuluttua noutamaan Nemoa kotiin. Lääkäri avasi röntgenkuvat koneelleen ja heti kuvan nähdessäni onnistuin vain rääkäisemään: "Aivan kauhee luupiikki?!" Spondyloosihan se siellä kurkisteli. Spondyloosi on selän rappeumasairaus, jossa kahden selkänikaman välille kehittyy luupiikkejä tai kokonaisia luusiltoja, jotka yhdistävät kaksi nikamaa kiinni toisiinsa. Spondyloosia esiintyy jonkun verran huskyilla ja sen takia se onkin minulle tuttu juttu. Olen nähnyt kuvia spondyloosiröntgeneistä, mutta en ikinä mitään sellaista. Siltoja oli vain yksi kappale, mutta se olikin sitten aivan valtava. *Tässä* spondyloosista kennelliiton sivuilla.

Lääkäri naurahti ja selitti, että silta ei ole vielä kiinnittynyt, mutta on etenemässä kiinni toiseen nikamaan ja luutumassa siihen. Lisäksi piikki oli niin suuri, että todennäköisesti se on tehnyt selkärankaan jonkinlaisen hermopinteen, josta johtuu Nemon takapäässä olevat halvausoireet.

Saimme lääkäriltä lisää lääkkeitä ja ohjeita. Lääkäri sanoi, ettei noin vanhaa koiraa lähtisi leikkaamaan hirveiden toipumisaikojen vuoksi, ja ettei usko tavallisen kirurgian auttavan tilanteeseen, sillä hermosto on vähän hassuna. Mikäli hermostoa haluaisi lähteä korjaamaan, jo pelkkä tilanteen vilkaisu eli magneettikuva Helsingissä neurologisella maksaisi 1000e, ja koira on kuitenkin jo aika vanha ja rappeutuminen edessä joka tapauksessa. Tällä hetkellä siis hoidan Nemppaa tarpeen tullen kipulääkkeellä. Lisäksi menee glukosamiinia ja MSM:ää, jotka hoitavat niveliä ja Neurobion fortea, joka on voimakas B-vitamiinivalmiste. Odotan, että luupiikki luutuu kiinni seuraavaan nikamaan, sillä se voisi poistaa piikistä tulevan kivun, vaikka sitten liikkuminen ei yhtä sulavaa enää olekaan.

Olen todella hämmentynyt. Kukaan ei missään kohtaa ole osannut epäillä mitään tällaista. Monilla spondyloosi piilee oireettomana ja huomataan vasta, kun koira kuvataan jostain ihan muusta syystä. 

Häkeltyneenä siis jatkamme taas uuteen päivään ja seurailemme tilannetta. Kettu kuittaa.

Nemo ja seuran kanssa saapuva vanhuus

Muuton jälkeen olen huomannut Nemossa muutoksia. Eräänä aamuna kommentoin isännälle, että Nemo on varmaan loukannut jalkansa. Se nousi hyvin vaivalloisesti ylös lattialta ja varoi toista takatassuaan.

Olen odotellut, että kipuilu menisi ohitse. No, eipä se ole näyttänyt menevän. Otin yhteyttä Nepparin emän omistajaan asian tiimoilta. Ikävä kyllä Nemon emä lähti paimentamaan pilviä vähän aikaa sitten. Nemo on emänsä kanssa aika liioitellun läheistä sukua, sillä koko vahinkopentue aikanaan syntyi siitä, kun juoksuun tullut emä karkasi ja kävi tarjoamassa itseään naapurissa asuvalle isälleen. Nemon emä on siis myös sen puolisisko. Lisäksi karkulaistyttö oli kovin nuori asioiden tapahtuessa, joten ikäerokaan ei Nemon kanssa ihan hirveän suuri ole. Emän kuollessa pieni pelko hiipi sisimpääni, eikä siinä mennyt kauaakaan, kun Nemo alkoi oireilla tassujaan.

Nemon emän omistaja sanoi, että emällä oli ollut nivelrikkoa pari viimeistä vuotta. Lopulta syöpä vei sen. Nivelrikkoa ajatellen olen nyt lisännyt Nemon ruokiin omega 3 rasvahappoja ja muita öljyjä. Olen koittanut liikuttaa Nemoa kevyesti ja se on lenkeillä saanut olla vapaana, sillä hihnassa se yrittää väkisin pysyä sivulla minun tahdissani. Liikumme aika paljon metsissä, joten irti ollessaan se saa myös kaikessa rauhassa etsiä sopivimmat reitit itselleen.

Eilen tiedossa oli sukujuhlat, ja päätin viedä pojat vähän pidemmälle rauhalliselle kävelylenkille. Nemo alkoi ontumaan vasenta takastaan kesken matkan ja kävelemään samalla lailla vinoon, kuin Koda veti aikaisemmin valjaissa. Pidimme istuskelutauon kävelemisessä, joka hiukan auttoi, mutta senkin jälkeen Neppa ontui kevyesti ja läähätteli ja venytteli suupieliään; ilme oli aika tuskainen. Yli-emotionaalisena susiäitinä soitin isännän hakemaan Nepparin autolla, kun se vaikutti niin kipuisalta, ja kävelin loppujen toheloiden kanssa kotiin.

Keskiviikkona meillä on lääkäriaika. Tämä jalkojen varominen on alkanut niin äkkiä muuton jälkeen, että haluan varmistua jalalla muuten olevan kaikki hyvin. Todennäköisesti pyydän samalla jotain valmistetta, joka voitelee niveliä ja pitää yllä joustavuutta.

Olen lähiaikoina joutunut hirveän paljon pohtimaan sitä, miten kauan olen valmis tekemään tällaista eräänlaista saattohoitoa. Nivelrikko ei kuitenkaan parane koskaan. Sitä voidaan hoitaa, liikuntaa parantaa ja kipua lievittää. En kuitenkaan ole valmis esim. kortisonihoitoihin, sillä vaikka se helpottaa hetkellisesti koiran oloa, niin pitkällä juoksulla se pahentaa nivelrikkoa. Jos ja kun Nemon tilanne etenee niin pitkälle, että kortisonihoitoja pitäisi antaa, luulisin valitsevani kyllä sen lopullisen piikin kortisonipiikkien sijaan.

En vietä päivääkään ajattelematta ja pohtimatta kaikkea. Vaikka olen koirien kanssa ollut jo pitkään, minulla ei ikävä kyllä ole omakohtaista kokemusta vanhan koiran hoitamisesta. Olen kuullut paljon kaikkea toisten koirista. Meillä on ollut myös koiria, jotka ovat kuolleet vanhuuttaan, mutta olen ollut silloin niin pieni, etten ole ollut mukana käsittelemässä niitä asioita. Ensimmäinen koira, jonka hoitoon olen aktiivisesti osallistunut, kuoli saatuaan myrkkyä, eikä ehtinyt elää vanhaksi. Kaikki muut ovatkin vielä hengissä.

Tämä on siis kovin raskasta minulle. En tahdo antaa Nemon kärsiä ja kituuttaa itseni takia. Tahtoisin niiden viimeistenkin hetkien olevan hyviä. En halua suuren rakkaustarinamme päättyvän kipuun. On kuitenkin tosi vaikeaa arvioida, onko meillä edessä vielä viikko vai kolme vuotta.

Toivokaa harmaahapselleni vielä kivutonta aikaa.

Kodan lonkka- ja selkäkuvat

Koda on kuvattu terveeksi!!

Koda on tänään kuvattu ja luusto on todettu hyväksi! Selkässä ei ole luupiikkejä, spondyloosia tai muuta ylimääräistä. Lonkkakuvat on lähetetty kennelliittoon. Eläinlääkäri sanoi, että A-lonkkia ei uskalla luvata, kun kennelliitto aika hintsusti A-merkintöjä kuulemma antaa. Näillä puheilla käsitin, että ehkä B-lonkkia sopisi odotella. Katsotaan kuitenkin, mitä tuleman pitää.

Tämä siis tarkoittaa sitä, että Kodan kivut ovat olleet lihasperäisiä ja Kodalla on ollut tosi kovia kasvukipuiluja. Se selittää sen teini-iän käytöstäkin hiukan. Nyt siis harrastamme kovasti lihashuoltoa ja monipuolista tekemistä, jotta lihakset aukeavat ja pysyvät auki. Soittelin numeroni vielä osteopaatille, jotta hän voi ilmoitella peruutuspaikoista.

Koda tuossa vielä heräilee nukutuksesta. Välillä koittaa päätään nostaa, mutta alkaa taas pilkkimään uudestaan ja nukahtaa. Illemmalla juhlistamme koirakavereideni kanssa tuloksia kakkukahvein.

Tänään on hyvä päivä.

Tilanne Koda osa 2/3

Pieni päivitys Kodan tilanteeseen! 

Meillähän piti tänään Kodan kanssa olla lääkäri, jossa piti ottaa epävirallisia kuvia Koon lonkasta ja selästä. Tilanne muuttui kuitenkin yllättäen, kun aamulla minulle soitettiin lääkärin sairastuneen.

Vaihdoin muutaman mutkan kautta koko lääkäriä. Sain hyvän tarjouksen. Saan noiden edellisten epävirallisten kuvien hinnalla saman tien viralliset lonkkakuvat. Samalla otetaan pari epävirallista kuvaa selästä, jotta ei tarvitse jäädä arpomaan esim. spondyloosin tai skolioosin mahdollisuutta

Aiemmin jännitti. Nyt JÄNNITTÄÄ. Mitenköhän ihmeessä kestän maanantaihin asti tätä odottelua?

Pojat powered by Rukka

Ostin pojille joku aika sitten uudet pannat, koska Nagan panta oli ikävän pieni ja Kodan panta sitten taas sen verran suuri, että se hukkui lenkillä. Kyllä nyt ollaan sitten niin iskussa.

Olin kytännyt näitä pantoja aikaisemminkin, kun karkkivärit herättivät huomioni. Köyhdyin 40e, eli siis kappalehinta oli 9,90 tai 9,95 tai jotain sellasta. :) Kivaa nuissa on se, että on kaksi D-lenkkiä tuossa. Ensimmäisestä kun laittaa kiinni, tulee tavallinen panta. Niistä laitan aina seisingit. Sitten taas toisesta lenkistä tulee kiristyvä, jota usein käytän lenkillä. Pistolukoissa on lukitus, jotta eivät leikeissä vahingossa avaudu. Lisäksi pannat on konepestäviä.

Kysäisin myös ovatko herkkiä menemään rikki. Mustin ja mirrin myyjä sanoi, että hänen tutullaan, jolla on käyttölinjan haskiaisia, ovat kestäneet ihan normaalia arkikäyttöä hyvin. Nyt sitten vaik katsomaan, että kestääkö meilläkin. Luulisin kyllä kestävän, kun ei pojilla ole tapana painien aikana repiä pannasta tai muuta vastaavaa.

Tilanne Koda

Olen aina sanonut, että siperianhuskyksi Kodan liikemuoto ei ole kaikkein viehkeintä mahdollista. Pennusta asti se on ollut kuin norsu posliinikaupassa. Vuotikkaana erikoisnäyttelyssä Kodan kropasta ja liikkeestä sanottiin seuraavaa:

"Good bone. Good body & muscle condition. Moving very loose, like a baby still."

Luusto vaikutti tuomarin silmään hyvältä. Hän kuitenkin mainitsi liikkeen olevan vauvamaisen löysää. Koda on tietenkin myös aivan valtavan suuri, joten olen ajatellut sen kokoisen ruhon kehittyvän pitkään ja ottavan oman aikansa.

Puolitoistavuotiaana Koda oli yhä hyvin kömpelö. Liike oli tiivistynyt vähän, mutta ei kuitenkaan riittävästi. Aloimme käymään Hirvee Harmikoiralla dobossa, jossa tavoitteena oli vahvistaa syviä lihaksia ja saada näin tukiranka kuntoon. Dobossa Koda oppi hyppäämään. Aiemmin se ei juurikaan hyppinyt. Tuntien ohjaaja Susanna, jolla on koiranomikoulutus, totesi Kodan liikkeen olevan hiukan hassun oloista takapäästä. Hän vinkkasi meille tuntien loputtua, että kannattaisi käyttää Kodaa hierojalla tai fysioterapeutilla. Samoihin aikoihin aloin kiinnittää huomiota siihen, että Koda vetää vinossa. Aloin etsiä hierojaa, jolla olisi aikaa silmäistä Kodaa. Tämä olikin helpommin sanottu, kuin tehty.

Nyt Kodalla on plakkarissa 1v 9kk ikää. Olemme nyt käyneet kahteen kertaan hieronnassa Porin Tassucat -liikkeestä löytyneellä Janitalla. Janita sanoi Kodan olevan takapäästä aivan tukossa. Toisella kerralla tilanne tuntui olevan vielä huonompi, kuin ensimmäisellä. Hieronnassa Koda pyöri ja pärisi. Lihasten avaaminen oli kivuliasta ja inhottavaa, vaikka Janita olikin hellä ja kärsivällinen.

Janita suositteli meille, että Kodan alaselkää kannattaisi tutkia tarkemmin. Maanantaina meillä on aika eläinlääkärille, joka tutkii Kodan. Tarkoituksena olisi, että Kodasta otetaan muutama röntgenkuva, mutta kyseisessä paikassa ei oteta virallisia kuvia. Ajattelin otattaa viralliset kuvat myöhemmin, kun Koda on oikeasti varmasti jo kaiken kasvunsa venynyt.

Nyt allekirjoittanutta sitten jännittää. Viikonlopun yli vielä pitäisi odotella. Toivon kovasti, että kyseessä ei olisi esim. lonkkavika, jota ei voi parantaa. Toisaalta ymmärrän, ettei olisi mikään ihme, jos Kodassa olisi vähän jotain pielessä. Sehän oli jo syntyessään ihan käsittämättömän suuri toisiin pentuihin verrattuna. Kaikki muut pentueessa ovatkin terveitä. Koda on vähän tuollainen poikkeustapaus.

Arvatkaapa, kuka seuraavassa kuvassa on Koda? Kuva on Kodan kasvattajan ottama.

Kuulumisia

Olemme kotiutuneet uuteen kotiluolaan hirveän hyvin. Pihan aidat ja koirien tarha on suunniteltu, materiaalit pääpiirteittäin hankittu muutamia pieniä juttuja lukuun ottamatta ja työ jo aloitettu. Pojat saavat tarhan lisäksi pienen metsäisen juoksutarhan, jossa sopii temmeltää vaikka koirakaverien kanssa.

Kuvassa ylivalottuneet valkonaamat Rudi ja Naga uudessa kotiluolassa olevassa superihanassa säkkituolissa. Huomatkaa edelleen vähenevä kokoero! Rudolf kasvaa reippaasti.

Meistä todella lyhyen matkan päässä asuu myös toinen huskyharrastaja. On tosi mukavaa törmätä samanhenkisiin ihmisiin. On myös mukava tietää, että lähistöllä asuu väkeä, joilta voi saada ehkä seuraa vetolenkeille.

Olemmekin ahkerasti nyt kartoittaneet ympäristöä ja ihmetelleet teitä ja polkuja. Olen löytänyt muutaman ihan mukavan pikkureitin ja isäntä juoksulenkillään keksi myös yhden hiukan pidemmänkin lenkin. En vielä tiedä, kuinka paljon sillä reitillä olisi esim. liikennettä. Täytyy tutkia asiaa.

Uuden luolan lähellä käy myös Kennel-Rehun rahti. Ostin juuri pikkuisen pakkaseni piukkaan lihoja. Olen syöttänyt koirilleni suunnilleen 50/50 suhteessa lihaa ja Taste of the Wildin nappulaa, mutta pikkuhiljaa (suuremman pakastimen ostaessani?) pyrin vähentämään nappulan määrää. Liha paitsi maistuu koirille, pitää vatsan myös hyvässä kunnossa. Taste of the Wild on paras nappula, mitä olen löytänyt ja mikä pojille oikeasti sopii, ja vatsa on hyvä senkin kanssa. Olen kuitenkin sen verran luomuilijasortin ihminen, että lihan syöttäminen koirille tuntuu ajatuksena paremmalta.

Rudi 5kk

Kas niin se aika vierii! En ole kauheasti ehtinyt kirjoitella Rudin kasvusta ja kehittymisestä, kun kotiluolan vaihtoon meni niin paljon aikaa ja energiaa. Kaiken lisäksi pakkasin kameran piuhan johonkin niin varmaan paikkaan, että sitä sai tovin etsiäkin. 

Rudi on löytänyt paikkansa laumassa hienosti. Isommat katsovat aika monia Rudin juttuja vielä sormien läpi, joten aina silloin tällöin Rudi varastelee luita tms. pentuuden piikkiin. Rudi on ollut tosi ruoka-ahne, ja on yhä, vaikka ainakin haluaisin tulkita, että se on jo vähän rauhoittunut. Naga on paras opettaja tämän suhteen. Se ei nimittäin anna Rudin tulla omalle kipalleen tai herkuilleen.

Yhden kerran Rudi on pientä painin tynkää joutunut ottamaan. Tämä oli sellainen tilanne, kun se muina miehinä marssi Nemon ruokakipolle. Nemo suutahti ja niputti pennun. Se on tosin myös ainoa kerta, kun Rudi on edes yrittänyt pistää hanttiin ja painia vastaan. Taitaa olla siis ihan selvä juttu, että Nemo tulee olemaan yhä vieläkin lauman pohjimmainen hierarkiassa, vaikka onkin kaikkein vanhin.

Myös Rudin luonne on käynyt yhä selkeämmäksi, kun paikka laumassa on vakiintunut. Rudi on hyvin perinteinen husky, erittäin omanarvontuntoinen ja ylpeä. Todella monet ovat ihmetelleet, kuinka rauhallinen ja fiksu Rudi on. Ei se oikeasti niin kovin rauhallinen ole, mutta vieraskorea kylläkin. Olemme muutaman kerran käyneet Mustin ja Mirrin pentutreffeillä, jolloin Rudi tyylilleen uskollisesti lipuu hyllyväleissä nokka pystyssä ja tervehtii jonkun verran koirakavereita, mutta ei varsinaisesti alennu painimaan kenenkään kanssa. Sama tyyli jatkuu koirapuistossa. Oman lauman kesken snobeilu tippuu pois ja painikiljunta ja kinkkaaminen alkaa - Rudilla on jälleen huskyille tyypillisesti laaja ääniskaala.

Rudi on kietonut uuteen kotiluolaan kanssamme muuttaneen isukkisen kummallisen tehokkaasti pikkusormensa ympäri. Olen muutamaan kertaan höristänyt korviani "Sitten joskus, kun mulla on oma koira" -lauseille. Välillä Rudi joutuu ryöstön kohteeksi ja retkottaa isännän sylissä. En myöskään tiennyt, että isännästä lähtee niin korkeita ja lempeitä sössötysääniä.

No, eipä tuo isäntä tietysti ainoa lässyttäjä tässä taloudessa ole.

Viimeisen muutaman viikon aikana Rudin tassut ja selkä ovat venyneet kuin viimeistä päivää. Aivan sama, kuinka paljon sille lappaa ruokaa eteen, niin mikään ei kyllä kroppaan jää, kaikki menee tassunpohjiin. Pientä orastavaa teinimullittelua on havaittavissa. Kovin äkkiä tuo pikkupentuaika on hulmahtanut. Järkytys oli suuri, kun otin 5kk kuvan, eikä kuvasta enää pällistellyt vauva, vaan nuorukainen valtavine tassuineen. 

Kylläpäs se näyttää isolta pojalta! Onneksi korvien väli on vielä ihan kakaratouhua. :)