Linnu

Sinua vain.

Siitä on nyt viisi kuukautta ja viisi päivää. Puoli vuotta lähenee ihmeellisen nopeasti. Alan valua sykliseen aikakäsitykseen. On vieläkin vaikeaa ymmärtää, ettet oo täällä.

Mä kuljen vieläkin sun panta laukussa. En oo ikinä tavannut olla heikko, tai hyvinhän sä sen tiedät. Eikä mulla oo oikeastaan edes aikaa sellaseen, kun täällä on vielä noita hengissä olevia kolmiokorvia, ja ne tarttis myös pitää hengissä. 

Siitä huolimatta on ollu jonkun verran hankalaa kohdata joitain asioita. Ajoin yks päivä sun siskos ohi autolla, ja yhä vieläkin olette niin samasta puusta. Se oli oikeestaan aika hirveetä.

Sun jälkeesi mun maailma on ollut mäkeä alas pyörivä kärrynpyörä. Asiat tapahtuu vähän liiankin nopeasti ja kyydissä pysyminen ensiarvosen hankalaa. En tahtoisi enää yhtään lisää minuutteja siihen, kun sinua viimeksi pitelin. Tuntuu inhottavalta, että hetki hetkeltä oot yhä kauempana.

Niin se vain kuitenkin kuluu, aika nimittäin. Ja tässä tää rullaa omalla painollaan.

Tänään on kaunista. Pakkastakin on. Sinä tosin inhosit pakkasta, koska se meni varpaiden väliin. Se korjaantui pienellä ompeluprojektilla. Sä ja sun tossus. Se pienenpieni teputus, joka kuului, kun niiden nahkapohjat osui lumeen..

Mä yritän olla sitä, mitä susiäidin pitää olla, ja tarjota pennuilleni sitä, mitä ne tarvitsee. Me eletään meidän arkea ja touhutaan meidän touhuja. Vaikka nää kaiut varmaan vielä hetken kuulostaakin kovin ontolta, niin Kotiluola kolisee yhä kasvavin desibelein. Siis korvia raastavin desibelein. Shanti on oppinut kirkumaan.

Ikävä on ja rakastan sua,
Mami.