Matkailu ilman koiraa

Tänään se päivä sitten taas koittaa. Joudun lähtemään yli neljän tunnin ajomatkan päähän ilman koiraa. Kyseessä on viikonlopun eli kaksi yötä kestävä reissu. Siitä huolimatta tiedän, että kaksi yötä on Nemolle todella haastavaa, kun yhdenkin yön se viettää kuuleman mukaan hoidossa lähinnä tuijottaen ikkunasta, koska tulen takaisin. Minä sitten taas kärvistelen koko ajan kolottavasta omatunnosta. Kumpa voisinkin selittää, että tulen heti parin päivän päästä takaisin.

Koira pääsee siis äitini luokse hoitoon, kun minä ja isäntä matkaamme isäni synnyinseudulle sukulaisen hautajaisiin. Kuulin äidin suunnitelleen Nemolle paljon ohjelmaa. Luvassa on ainakin reippaita pyörälenkkejä, sillä viikonlopuksi on luvattu viileää ilmaa. Äiti kysyi myös, kuinka paljon koiralle voi syöttää raakaa lihaa, joten Neppari saa ilmeisesti kokeilla barffausta viikonlopun ajan. Meillä isäntä inhoaa hiekkaa sängyssä, joten koira ei saa tulla sänkyyn, mutta äidin luona se saa maata sängyssä kainalossa niin paljon kuin sielu sietää. Tiedossa on siis lokoisat oltavat.

Siitä huolimatta minusta tuntuu luonnottomalta olla ilman koiraa. Isäntä on pitkään halunnut ulkomaille johonkin etelän lämpöön, mutta minua ajatus karmii. Toki nauttisin pienestä maisemanmuutoksesta ja kulttuurishokista, mutta että ilman koiraa?! Minulla on tuohon koiraan vain niin älyttömän lyhyt napanuora..

Loppuun vielä tyylikäs kuva kunnon kesähelteitä odottelevasta Nemosta. Se selkeästi tahtoo koirarannalle kierimään hiekassa.

Kaiken alku

Vietin varhaislapsuuteni syrjäisissä maisemissa. Tiedän synnyinkotiani asuttaneen parhaimillaan 12 kissaa ja erinäisiä koiria. Siitä huolimatta minulla on todella vähän muistikuvia lapsuuteni eläimistä. Ne eivät olleet minulle kovin merkityksellisiä.

Tästä alkoi rakkauteni. Olin 9-vuotias, kun Mörkö tuli luoksemme. Kun olin 15-vuotias, aikamme loppui. Mörkö karkasi, ja tuli kotiin kipeänä. Eläinlääkäri totesi sen saaneen myrkkyä. Meidän aikamme oli todella opettavaista. Muistelen tätä eläintä mitä suurimmalla rakkaudella. Sen kanssa olen hatarin askelin opetellut paljon; koiran elekielen tulkitsemista, johdonmukaisuutta, laumanjohtajana olemista. Mörkö tuntui koko ajan ymmärtävän, että harjoittelen vasta. Se oli todella hyvä ensimmäinen koira. Kuitenkin nälkä kasvoi syödessä, ja pian huomasin keskustelevani äitini kanssa siitä, että haluan oman koiran.

Tässä on Nemo:

Nemo täytti pari kuukautta sitten 7 vuotta. Nemon mielestä maailman kivoimpia asioita ovat tennispallot, pystykorvaiset tyttökaverit, aamulenkit ja talossa vierailevat ihmiset. Nemo on pennusta asti ollut rauhallinen ja malttavainen. Se on erittäin leimautuva ja ihmisrakas, mutta uusia tuttavuuksia kohtaan hiukan hitaasti lämpeävä. Nemo syntyi vahinkopentuna tuttumme perheeseen. Pentuja oli 12 ja emä niin nuori, että sitä ei kiinnostanut äitinä olo vaan leikkiminen, joten hoito jäi lähinnä ihmisille. Olen syntymästä asti toiminut Nemolle varaäitinä ja se onkin oikeastaan liiankin kiintynyt minuun.


Järkytyksekseni Nemon leuan alle tullut harmaa alue laajenee laajenemistaan ja makoilu vie yhä suuremman osan sen päivästä. Olen tullut siihen tulokseen, että se alkaa pikkuhiljaa huomata, ettei se ole pentu enää. Jo valmiiksi rauhallinen koira on rauhoittunut entisestään, ja minä olen alkanut kaivata taas vipinää taloon.


En ole ihan varma, olenko menettänyt järkeni täysin. Hetkittäin mietin, kerjäänkö itselleni burnouttia. Joka tapauksessa syksyllä meille on tarkoitus tulla pentuenergiaa - kahdessa paketissa. Minulla on siis kesä aikaa rullata matot lattialta, ostaa lisää ruokakippoja, hankkia suurempi peti ja valmistautua henkisesti. Double trouble is on it's way.


Tässä blogissa kerron teille kotiluolamme kolinasta. Kerron karvoista lattialla, kävelyistä auringonnousun aikaan, oman lauman tuomasta suojasta ja rajattomasta määrästä rakkautta. Viihdyttäviä lukuhetkiä!