Tänään aamulenkillä ollessani minut pysäytti iloinen ja hyväntahtoinen mummeli. Hän pysäytti minut kysymällä, onko Nemo jonkin sortin valio, kun on niin kaunis ja sopusuhtainen rakenne. Olin tietenkin hirveän ilahtunut. Tämä suloinen kommentti johtikin lyhyeen keskusteluun koiranäyttelyiden luonteesta ja siitä, kuinka äärimmäisyyksiin jalostamisen voi viedä. Toivotettuani mummelille hyvää päivänjatkoa, lähdin rekisteröimättömän ja paperittoman valioni kanssa paikalta hymyillen kuin hangon keksi. No, onhan Neppari kyllä nätti piski.
Useammin olen kyllä törmännyt näihin elämäänsä kyllästyneisiin ja katkeroituneisiin mummeleihin, jotka löytävät varmasti kaikesta jotain huonoa. Nämä ovat niitä mummeleita, jotka jäävät seisomaan viereen, kun koira on asioillaan, ja alkavat naputtaa, että kaikki on sitten kerättävä, vaikka koira ei ole edes valmis ja odottelet itsekin kakkapussi kädessä.
Kaikkein pahinta on kuitenkin koiran irti pitäminen. Auta armias, jos lasket sen hirveän räkyttäjämoppisi tai valtavan verikoirasi auki edes niille varatuilla paikoilla. Kerran törmäsin sellaiseenkin tapaukseen, joka alkoi huutelemaan koirapuistoon aidan toiselta puolelta omistajille, kun koirat menivät aidan luo tervetimään. Kyllä siellä pari koiraa tietysti ilmoitteli omistajille havainneensa jonkun ihmisen, eli siis haukkuivat, ja tämä varmaan sitten otti mummelia päähän.
Suhtaudun katkeriin mummeleihin yleensä huumorilla ja ehkä hiukan säälilläkin. Kyllähän kommentit aluksi voivat vähän nostaa verenpainetta, mutta loppujen lopuksi nämä mummut ovat yleensä vain äärimmäisen tylsistyneitä ja yksinäisiä.
Hyväntahtoisia mummeleita saisi kyllä olla ehdottomasti enemmänkin. He osaavat yleensä valita sanansa juuri oikein, ja koko loppupäivä meneekin sitten hymystä puutuneita poskia hieroskellessa. Kuten nyt tänään. Vai että oikein valio, heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti