Nemo ja seuran kanssa saapuva vanhuus

Muuton jälkeen olen huomannut Nemossa muutoksia. Eräänä aamuna kommentoin isännälle, että Nemo on varmaan loukannut jalkansa. Se nousi hyvin vaivalloisesti ylös lattialta ja varoi toista takatassuaan.

Olen odotellut, että kipuilu menisi ohitse. No, eipä se ole näyttänyt menevän. Otin yhteyttä Nepparin emän omistajaan asian tiimoilta. Ikävä kyllä Nemon emä lähti paimentamaan pilviä vähän aikaa sitten. Nemo on emänsä kanssa aika liioitellun läheistä sukua, sillä koko vahinkopentue aikanaan syntyi siitä, kun juoksuun tullut emä karkasi ja kävi tarjoamassa itseään naapurissa asuvalle isälleen. Nemon emä on siis myös sen puolisisko. Lisäksi karkulaistyttö oli kovin nuori asioiden tapahtuessa, joten ikäerokaan ei Nemon kanssa ihan hirveän suuri ole. Emän kuollessa pieni pelko hiipi sisimpääni, eikä siinä mennyt kauaakaan, kun Nemo alkoi oireilla tassujaan.

Nemon emän omistaja sanoi, että emällä oli ollut nivelrikkoa pari viimeistä vuotta. Lopulta syöpä vei sen. Nivelrikkoa ajatellen olen nyt lisännyt Nemon ruokiin omega 3 rasvahappoja ja muita öljyjä. Olen koittanut liikuttaa Nemoa kevyesti ja se on lenkeillä saanut olla vapaana, sillä hihnassa se yrittää väkisin pysyä sivulla minun tahdissani. Liikumme aika paljon metsissä, joten irti ollessaan se saa myös kaikessa rauhassa etsiä sopivimmat reitit itselleen.

Eilen tiedossa oli sukujuhlat, ja päätin viedä pojat vähän pidemmälle rauhalliselle kävelylenkille. Nemo alkoi ontumaan vasenta takastaan kesken matkan ja kävelemään samalla lailla vinoon, kuin Koda veti aikaisemmin valjaissa. Pidimme istuskelutauon kävelemisessä, joka hiukan auttoi, mutta senkin jälkeen Neppa ontui kevyesti ja läähätteli ja venytteli suupieliään; ilme oli aika tuskainen. Yli-emotionaalisena susiäitinä soitin isännän hakemaan Nepparin autolla, kun se vaikutti niin kipuisalta, ja kävelin loppujen toheloiden kanssa kotiin.

Keskiviikkona meillä on lääkäriaika. Tämä jalkojen varominen on alkanut niin äkkiä muuton jälkeen, että haluan varmistua jalalla muuten olevan kaikki hyvin. Todennäköisesti pyydän samalla jotain valmistetta, joka voitelee niveliä ja pitää yllä joustavuutta.

Olen lähiaikoina joutunut hirveän paljon pohtimaan sitä, miten kauan olen valmis tekemään tällaista eräänlaista saattohoitoa. Nivelrikko ei kuitenkaan parane koskaan. Sitä voidaan hoitaa, liikuntaa parantaa ja kipua lievittää. En kuitenkaan ole valmis esim. kortisonihoitoihin, sillä vaikka se helpottaa hetkellisesti koiran oloa, niin pitkällä juoksulla se pahentaa nivelrikkoa. Jos ja kun Nemon tilanne etenee niin pitkälle, että kortisonihoitoja pitäisi antaa, luulisin valitsevani kyllä sen lopullisen piikin kortisonipiikkien sijaan.

En vietä päivääkään ajattelematta ja pohtimatta kaikkea. Vaikka olen koirien kanssa ollut jo pitkään, minulla ei ikävä kyllä ole omakohtaista kokemusta vanhan koiran hoitamisesta. Olen kuullut paljon kaikkea toisten koirista. Meillä on ollut myös koiria, jotka ovat kuolleet vanhuuttaan, mutta olen ollut silloin niin pieni, etten ole ollut mukana käsittelemässä niitä asioita. Ensimmäinen koira, jonka hoitoon olen aktiivisesti osallistunut, kuoli saatuaan myrkkyä, eikä ehtinyt elää vanhaksi. Kaikki muut ovatkin vielä hengissä.

Tämä on siis kovin raskasta minulle. En tahdo antaa Nemon kärsiä ja kituuttaa itseni takia. Tahtoisin niiden viimeistenkin hetkien olevan hyviä. En halua suuren rakkaustarinamme päättyvän kipuun. On kuitenkin tosi vaikeaa arvioida, onko meillä edessä vielä viikko vai kolme vuotta.

Toivokaa harmaahapselleni vielä kivutonta aikaa.