Myrsky on varsin ihastunut siankorviin. Äitini on sen verran hemmottelevaa sorttia, että niitä siankorvia sitten saakin kyllä aina tämän tästä. Aina Myrskyn ollessa meillä tai meidän ollessa äidin luona myös Nemo saa oman korvan järsittäväksi. Tähän mennessä kaikki on mennyt aina ihan mukavasti, koirat rauhoittuvat mussuttelemaan herkkujaan ja pentukin keskittyy johonkin sallittuun.
Tänään rauha kuitenkin järkkyi. Tänään Myrsky tajusi, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Tänään Myrsky huomasi, että Nemon korva on paaaljon hienompi, kuin sen oma.
Nemo on äärimmäisen kiltti pennuille, eikä komenna melkein ikinä (edes silloin kun oikeasti jo sattuu, kun toinen roikkuu korvassa). Nemo siis antoi Myrskyn pariin otteeseen pölliä herkun sen suupielestä, ja tyytyi hakemaan lattialla lojuvan toisen, vapaana olevan siankorvan. Myrsky oli tyytyväinen niin kauan, kun Nemo oli ilman korvaa, eli noin 4 sekuntia, kunnes Nemolla oli taas paljon hienompi korva.
Parin ryöstön jälkeen Nemo kyllästyi, murahti pennulle, otti korvansa ja vaihtoi paikkaa. Myrskyn elämä meni pilalle ja se itki koko sen ajan, kun Nemolla oli maailman täydellisin siankorva ja sillä oli vain ihan typerä ja pahanmakuinen. Se istui Nemon vieressä, lätki Nemoa tassullaan ja itki surkeasti, kun herkku katosi parempiin suihin.
Kun Nemo sai syötyä omansa, Mysky yllättäen löysi lattialta ihan hyvän siankorvan ja kävi sen kimppuun hyvällä halulla. Kateellisuuden peikko on kuitenkin nostanut päätään. Uskon vakavasti, että tästä ei enää ole paluuta. Hyvästi pennun söpö sinisilmäisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti